Musiikin digitalisoitumisesta puhuttaessa keskitytään yleensä siihen kuinka valtavia haasteita se asettaa musiikin tekemisen mahdollisuuksille. Yleensä "keskustelu" perustuu vieläpä yksiuloitteisesti siihen miten kaikki oli aiemmin paremmin ja olisi nytkin, elleivät ne musiikin kuuntelijat olisi niin moraalittomia piraatteja. Alan itsekin pikkuhiljaa uskoa että piratismi oikeasti heikentää levymyyntiä. Se ei kuitenkaan itsessään ole huono asia.
Huono asia on se, jos musiikin tekemisestä tulee mahdotonta tai todella vaikeaa. Perinteisesti levynmyynti ja tekijänoikeuskorvaukset ovat olleet ne taloudelliset mekanismit jotka ovat mahdollistaneet musiikin tekemisen. Se ei kuitenkaan ole ainoa mahdollisuus, ja nykytilanteessa näyttääkin olevan jo mahdottomuus. Voihan silläkin olla hyvät puolensa: koska musiikin teko ei ole taloudellisesti kannattavaa, ei ainakaan tehdä "kaupallista paskaa". Eihän musiikin arvoa ole koskaan voinut oikeasti mitata rahassa ja nyt sitä ei ainakaan voi tehdä dollarinkuvat silmissä.
Todellisuudessa taitaa tosin ennemminkin käydä niin että musiikki polarisoituu voimakkaasti tuolla "kaupallisuus"-akselilla: on pakko tehdä todella kaupallista ja laskelmoitua kamaa että saa tarpeeksi tuloja, tai sitten on tyydyttävä tekemään todellista underground-kamaa kengännauhabudjetilla. Jälkimmäiseen luokkaan kyllä kuuluu paljon hienoja teoksia eikä siis ole mielestäni mitään huolta siitä että hyvän musiikin tekeminen lakkaisi. Mutta kyllä se varmasti on vaikeutunut ja vaikeutuu kun muusikot joutuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa harrastustaan.
Oma ratkaisuni tähän ongelmaan olisi kansalaispalkka ja valtion sponsoroima studioaika, mikä ei varmaankaan voisi toimia nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisten arvojen ja talouden pitäisi luultavasti muuttua paljon suuremmassakin mittakaavassa. Kuulostan varmaan ihan kommunistilta kaiken lisäksi, joten ei utopistisia ajatuksiani välttämättä kannata ottaa tosissaan.
Tästä minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa tänään. Minun piti kirjoittaa pienemmälle huomiolle jääneestä musiikkikulttuurin muutoksesta jonka 2000-luku ja digitaalisuus ovat tuoneet mukanaan. Nimittäin musiikin tunkeutuminen jokaiseen hereilläolon hetkeen. Osittain tähän suuntaan kehityksen veivät jo Walkman ja Discman, mutta jotenkin tuntuu että iPod vei sen aivan uudelle tasolle. Toki muitakin tavaramerkkejä on, mutta nämä popularisoiduimmat tuotteet ovat hyviä symboleja mobiilin kuuntelukokemuksen muutoksille.
Olen omistanut yhden MP3-soittimen ja sen hajoaminenkin alkaa tätä nykyä tuntumaan onnekkaalta tapahtumalta. Kannettava CD-soittimenikin on kadonnut jonnekin. Mutta olen tyytyväinen tilanteeseen. Haluan, että elämässäni on myös musiikista vapaita hetkiä, etenkin, kun liikkeessä musiikki ei pääse oikeuksiinsa. Taustameteli häiritsee jonkin verran parhaimpienkin kuulokkeiden kanssa mitä pitää kompensoida suurella äänenvoimakkuudella mikä taas ei tee hyvää kuulolle. Suurta kauhistusta minussa aiheuttaa ennen kaikkea se, että nykyteinit kuuntelevat musiikkia mm. kännyköiden kaiuttimista tai iPodin omilla surkeilla kuulokkeilla.
Niin kuulokkeilla kuunnellessa kuin radiossakin kompressoitu musiikki toimii parhaiten, koska hiljaisuuden ja äänekkyyden välinen dynamiikka ei toimi taustahälyn kanssa. Eikä ärsytä liikaa välinpitämätöntä kuulijaa. Tuntuu että kuuntelun muuttuneet tavat ovat vaikuttaneet musiikin tuotantotapoihin (ennenkaikkea masterointiin) ja päinvastoin, eikä loudness warille näy loppua.
Mobiilista musiikista kieltäytyminen on minulle kai ennen kaikkea asketismia. Minulle riittää aivan hyvin yksi musiikkilaite. Sellainen, jonka kanssa saan yleensä olla ihan rauhassa, omassa kodissa, ilman ulkomaailman häiriötekijöitä. Niin että musiikkiin saa keskittyä sen ansaitsemalla hartaudella. Haluan myös nauttia hiljaisuudesta, ympäristön äänistä ja muustakin lähistöni havainnoinnista. Useasta musiikkisoittimesta kieltäytyminen on tietysti myös epämaterialistinen ja ekologinen ratkaisu. Varsinkin, kun MP3-soittimet ja musiikkipuhelimet tehdään tahallaan nopeasti hajoaviksi ja vanhentuviksi.
Kannettavilla musiikkisoittimilla on myös hyvin suuri epäsosiaalistava vaikutus: jokainen voi eristää itsensä muusta maailmasta musiikilla. Silloin sulkee myös mielensä uudelta ja vieraalta, toisilta ihmisiltä, luonnon ääniltä, niin monilta maailman tarjoamilta virikkeiltä. MP3-soitin on hyvä esimerkki nykyteknologiasta joka tukee yksilöiden eristäytymistä yhteisöstä. Klassinen esimerkki on tietysti henkilöauto.
Mainitsin radion jo aiemmin. Olin erittäin iloinen kun VR päätti lopettaa radion tarjoamisen junissaan. Vielä toivoisin että TKL lakkaisi soittamasta radiota busseissaan, niin että julkisista kulkuneuvoistakin saataisin musiikittomia rauhoittumisen tiloja. Nykyradio suppeine soittolistoineen vie kaiken mehun musiikista. Paraskin biisi menee pilalle puhkisoitolla, radiokanavan kompressoimana ja huonon äänentoiston raiskaamana. Suuri osa radioissa soivista ikivihreistä kuitenkin on oikeasti hyviä kappaleita, eivät ne olisi muuten jääneet kollektiiviseen muistiin. Mutta liiallinen toisto pilaa nekin.
Pahinta mitä biisille voi tehdä, on laittaa se radion tehosoittoon. Jos niitä soittolistoja ei olisi, ei bändienkään tarvitsisi stressata sitä pääsevätkö he radioon. Koska ammattimainen levymusiikin teko on ilmeisesti ainakin Suomessa kiinni pitkälti radiosoitosta, syntyy taiteellisiin kompromisseihin helposti johtava tarve miellyttää. Tässä yksi syy lisää miksi musiikinteon rahoittamisen järjestelmät pitäisi uudistaa radikaalisti.
Enemmän radiossa kuitenkin häiritsee tietysti mainokset ja spiikit. Minusta on kamalaa, että pakollisilla työmatkoilla joutuu jatkuvan mediapommituksen kohteeksi. Sikäli kyllä ymmärränkin MP3-soittimien yleisyyden busseissa, koska silloin matkustaja saa sentään itse päättää millaiselle informaatiolle altistuu. Itse en haluaisi altistua millekään vaan bussimatkat saisivat olla puolestani hiljentymiselle pyhitettyjä arjen siirtymisriittejä. Ilmeisesti liikennöitsijät joutuvat maksamaankin Gramexille tai Teostolle vaikka oikeasti heille pitäisi maksaa siitä että mainostavat radion kautta ihmisille jatkuvasti tarpeettomia tavaroita. Henkilöautoilun suosioon saattaa pienessä määrin vaikuttaa sekin, että myös siellä saa itse valita mitä ääniä joutuu kuuntelemaan matkansa ajan.
Tänä aamuna jouduin vastentahtoisesti kuuntelemaan Radio Suomipopista äänekästä, vauhdikasta ja kaikinpuolin trendikkään nuorekasta LÄPPÄÄ pornosta. Kyllä porno on minusta ihan yhtä hyvä puheenaihe kuin mikä muukin tahansa, mutta en minä kaipaa tässä yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa yhtään enempää päällekäyviä mediaviestejä aiheesta. Mieluummin kuuntelisin vaikka linja-auton hypnoottista tärinää Hämeenkadun mukulakiviä vasten.
Koenkin oikeastaan että iltapäivälehtien lööppien lisäksi julkisissa tiloissa (kaupat, kulkuneuvot, yms.) soiva radio on pahimpia julkisen mediamaiseman osatekijöitä. Molemmat ovat kutakuinkin täysin pakenemattomissa jos haluaa edes pysyä hengissä (ts. ostaa ruokaa) eikä missään ole pakoa informaatiovyöryltä jonka taustalla on yksinomaan taloudellisen voiton tavoittelu, joka usein saa polttovoimansa pelosta ja hysteriasta.
Kenties tämä musiikin banalisoituminen koko ajan joka paikassa kuultavaksi taustahälyksi on yksi niistä syistä miksi noise antaa minulle niin paljon, ja miksi nautin niin paljon hiljaisuudesta ja muidenkin äänien kuuntelemisesta. Onkin ehkä käynyt niin, että noise on minulle musiikkia ja radio melua. Masami Akitaa eli Merzbow'ta lainatakseni:
Huono asia on se, jos musiikin tekemisestä tulee mahdotonta tai todella vaikeaa. Perinteisesti levynmyynti ja tekijänoikeuskorvaukset ovat olleet ne taloudelliset mekanismit jotka ovat mahdollistaneet musiikin tekemisen. Se ei kuitenkaan ole ainoa mahdollisuus, ja nykytilanteessa näyttääkin olevan jo mahdottomuus. Voihan silläkin olla hyvät puolensa: koska musiikin teko ei ole taloudellisesti kannattavaa, ei ainakaan tehdä "kaupallista paskaa". Eihän musiikin arvoa ole koskaan voinut oikeasti mitata rahassa ja nyt sitä ei ainakaan voi tehdä dollarinkuvat silmissä.
Todellisuudessa taitaa tosin ennemminkin käydä niin että musiikki polarisoituu voimakkaasti tuolla "kaupallisuus"-akselilla: on pakko tehdä todella kaupallista ja laskelmoitua kamaa että saa tarpeeksi tuloja, tai sitten on tyydyttävä tekemään todellista underground-kamaa kengännauhabudjetilla. Jälkimmäiseen luokkaan kyllä kuuluu paljon hienoja teoksia eikä siis ole mielestäni mitään huolta siitä että hyvän musiikin tekeminen lakkaisi. Mutta kyllä se varmasti on vaikeutunut ja vaikeutuu kun muusikot joutuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa harrastustaan.
Oma ratkaisuni tähän ongelmaan olisi kansalaispalkka ja valtion sponsoroima studioaika, mikä ei varmaankaan voisi toimia nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisten arvojen ja talouden pitäisi luultavasti muuttua paljon suuremmassakin mittakaavassa. Kuulostan varmaan ihan kommunistilta kaiken lisäksi, joten ei utopistisia ajatuksiani välttämättä kannata ottaa tosissaan.
Tästä minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa tänään. Minun piti kirjoittaa pienemmälle huomiolle jääneestä musiikkikulttuurin muutoksesta jonka 2000-luku ja digitaalisuus ovat tuoneet mukanaan. Nimittäin musiikin tunkeutuminen jokaiseen hereilläolon hetkeen. Osittain tähän suuntaan kehityksen veivät jo Walkman ja Discman, mutta jotenkin tuntuu että iPod vei sen aivan uudelle tasolle. Toki muitakin tavaramerkkejä on, mutta nämä popularisoiduimmat tuotteet ovat hyviä symboleja mobiilin kuuntelukokemuksen muutoksille.
Olen omistanut yhden MP3-soittimen ja sen hajoaminenkin alkaa tätä nykyä tuntumaan onnekkaalta tapahtumalta. Kannettava CD-soittimenikin on kadonnut jonnekin. Mutta olen tyytyväinen tilanteeseen. Haluan, että elämässäni on myös musiikista vapaita hetkiä, etenkin, kun liikkeessä musiikki ei pääse oikeuksiinsa. Taustameteli häiritsee jonkin verran parhaimpienkin kuulokkeiden kanssa mitä pitää kompensoida suurella äänenvoimakkuudella mikä taas ei tee hyvää kuulolle. Suurta kauhistusta minussa aiheuttaa ennen kaikkea se, että nykyteinit kuuntelevat musiikkia mm. kännyköiden kaiuttimista tai iPodin omilla surkeilla kuulokkeilla.
Niin kuulokkeilla kuunnellessa kuin radiossakin kompressoitu musiikki toimii parhaiten, koska hiljaisuuden ja äänekkyyden välinen dynamiikka ei toimi taustahälyn kanssa. Eikä ärsytä liikaa välinpitämätöntä kuulijaa. Tuntuu että kuuntelun muuttuneet tavat ovat vaikuttaneet musiikin tuotantotapoihin (ennenkaikkea masterointiin) ja päinvastoin, eikä loudness warille näy loppua.
Mobiilista musiikista kieltäytyminen on minulle kai ennen kaikkea asketismia. Minulle riittää aivan hyvin yksi musiikkilaite. Sellainen, jonka kanssa saan yleensä olla ihan rauhassa, omassa kodissa, ilman ulkomaailman häiriötekijöitä. Niin että musiikkiin saa keskittyä sen ansaitsemalla hartaudella. Haluan myös nauttia hiljaisuudesta, ympäristön äänistä ja muustakin lähistöni havainnoinnista. Useasta musiikkisoittimesta kieltäytyminen on tietysti myös epämaterialistinen ja ekologinen ratkaisu. Varsinkin, kun MP3-soittimet ja musiikkipuhelimet tehdään tahallaan nopeasti hajoaviksi ja vanhentuviksi.
Kannettavilla musiikkisoittimilla on myös hyvin suuri epäsosiaalistava vaikutus: jokainen voi eristää itsensä muusta maailmasta musiikilla. Silloin sulkee myös mielensä uudelta ja vieraalta, toisilta ihmisiltä, luonnon ääniltä, niin monilta maailman tarjoamilta virikkeiltä. MP3-soitin on hyvä esimerkki nykyteknologiasta joka tukee yksilöiden eristäytymistä yhteisöstä. Klassinen esimerkki on tietysti henkilöauto.
Mainitsin radion jo aiemmin. Olin erittäin iloinen kun VR päätti lopettaa radion tarjoamisen junissaan. Vielä toivoisin että TKL lakkaisi soittamasta radiota busseissaan, niin että julkisista kulkuneuvoistakin saataisin musiikittomia rauhoittumisen tiloja. Nykyradio suppeine soittolistoineen vie kaiken mehun musiikista. Paraskin biisi menee pilalle puhkisoitolla, radiokanavan kompressoimana ja huonon äänentoiston raiskaamana. Suuri osa radioissa soivista ikivihreistä kuitenkin on oikeasti hyviä kappaleita, eivät ne olisi muuten jääneet kollektiiviseen muistiin. Mutta liiallinen toisto pilaa nekin.
Pahinta mitä biisille voi tehdä, on laittaa se radion tehosoittoon. Jos niitä soittolistoja ei olisi, ei bändienkään tarvitsisi stressata sitä pääsevätkö he radioon. Koska ammattimainen levymusiikin teko on ilmeisesti ainakin Suomessa kiinni pitkälti radiosoitosta, syntyy taiteellisiin kompromisseihin helposti johtava tarve miellyttää. Tässä yksi syy lisää miksi musiikinteon rahoittamisen järjestelmät pitäisi uudistaa radikaalisti.
Enemmän radiossa kuitenkin häiritsee tietysti mainokset ja spiikit. Minusta on kamalaa, että pakollisilla työmatkoilla joutuu jatkuvan mediapommituksen kohteeksi. Sikäli kyllä ymmärränkin MP3-soittimien yleisyyden busseissa, koska silloin matkustaja saa sentään itse päättää millaiselle informaatiolle altistuu. Itse en haluaisi altistua millekään vaan bussimatkat saisivat olla puolestani hiljentymiselle pyhitettyjä arjen siirtymisriittejä. Ilmeisesti liikennöitsijät joutuvat maksamaankin Gramexille tai Teostolle vaikka oikeasti heille pitäisi maksaa siitä että mainostavat radion kautta ihmisille jatkuvasti tarpeettomia tavaroita. Henkilöautoilun suosioon saattaa pienessä määrin vaikuttaa sekin, että myös siellä saa itse valita mitä ääniä joutuu kuuntelemaan matkansa ajan.
Tänä aamuna jouduin vastentahtoisesti kuuntelemaan Radio Suomipopista äänekästä, vauhdikasta ja kaikinpuolin trendikkään nuorekasta LÄPPÄÄ pornosta. Kyllä porno on minusta ihan yhtä hyvä puheenaihe kuin mikä muukin tahansa, mutta en minä kaipaa tässä yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa yhtään enempää päällekäyviä mediaviestejä aiheesta. Mieluummin kuuntelisin vaikka linja-auton hypnoottista tärinää Hämeenkadun mukulakiviä vasten.
Koenkin oikeastaan että iltapäivälehtien lööppien lisäksi julkisissa tiloissa (kaupat, kulkuneuvot, yms.) soiva radio on pahimpia julkisen mediamaiseman osatekijöitä. Molemmat ovat kutakuinkin täysin pakenemattomissa jos haluaa edes pysyä hengissä (ts. ostaa ruokaa) eikä missään ole pakoa informaatiovyöryltä jonka taustalla on yksinomaan taloudellisen voiton tavoittelu, joka usein saa polttovoimansa pelosta ja hysteriasta.
Kenties tämä musiikin banalisoituminen koko ajan joka paikassa kuultavaksi taustahälyksi on yksi niistä syistä miksi noise antaa minulle niin paljon, ja miksi nautin niin paljon hiljaisuudesta ja muidenkin äänien kuuntelemisesta. Onkin ehkä käynyt niin, että noise on minulle musiikkia ja radio melua. Masami Akitaa eli Merzbow'ta lainatakseni:
"I have no idea what you term ’Music’ and ’Noise.’ It’s different depending on each person. If noise means uncomfortable sound, then pop music is noise to me."
0 kommenttia:
Lähetä kommentti