Melomaanikko

Miksauksia

2012-01-24T13:39:00.006+02:00

Minulla on valmistelun alla taas seuraava moniosainen juttusarja, jota odotellessa voin esitellä oikealle navigointipalkkiin ilmestyneitä miksauksia-linkkejä. Ne ovat siis MP3-tiedostoja joihin olen "miksannut" (eli ristiinhäivyttänyt) tietyn teeman mukaisia kappaleita.

Pakanarituaali

Tämä on joku nelisen vuotta sitten tekemäni miksaus dark ambientia ja tribaali-industrialia. Uhkaavia syntikoita, ritualistista rummutusta ja möreää loitsuamista. Kynttilät palamaan ja riitin ainekset ovat kasassa! Pituutta tuli puolitoista tuntia, kyllä siinä ajassa ehtii hengen jos toisenkin manata.

A Requiem for the Euro

Tämä on tuoreempi ja genrejä ajatellen monipuolisempi soittolista, jossa yleisenä teemana on antikapitalismi ja länsimainen markkinatalouteen perustuva sivilisaatio joka on finanssikriisin myötä helisemässä. Tein tämän purkaakseni ahdistustani taiteen keinoin. Kyllä se on itsenäinen taideteos, vaikka yksikään biisi ei ole minun tekemäni. Genrestä toiseen pompitaan miten sattuu, mutta toivottavasti kokonaisuus kuitenkin toimii. Sotkin musiikin sekaan lisäksi Noam Chomskyn puheita.

Nostalgiatrippi V: 2008-2011

2012-01-20T15:42:00.029+02:00

Musiikkimakuni "viimeisimmästä jaksosta" on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.

Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.

Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.

Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä "ulkomusiikillisuudesta", että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.

Osa V: 2008-2011 - Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe

Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret'n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin (1. Pall Bearers). Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.

Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.

Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).

Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskyyrien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.

Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.

Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.

Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.

Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).

Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.

Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.

Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.

Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.

Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.

Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.

Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.

Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.

Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot ("suomi ei sovi räpin kieleksi") olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.

Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä "Henri": 18. Sanoihin takertujat.

Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).

Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.

Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.

Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!

Nostalgiatrippi IV: 2006-2007

2012-01-19T12:27:00.013+02:00

Aiempaa musiikkimakuani luonnehti jonkin sortin kapeakatseisuus. Fanipoikavaiheessa minua kiinnosti vain muutama hassu bändi, goottipoikavaiheessa oli tärkeintä että musiikki oli synkkää! Metalli oli kuitenkin liian aggressiivista eikä sellaista sisäänpäinkääntynyttä ulinaa. Paitsi tietysti se Paradise Lost tai vaikkapa My Dying Bride.

Aloin kuitenkin pikkuhiljaa tajuta, ettei kannata keräillä hulluna muutaman bändin levyjä eikä myöskään hirttäytyä jonkin tietyn genren tai skenen rajoihin. Maailmassa on liikaa hyvää musiikkia jotta kannattaisi keskittyä kompletismiin parin bändin kohdalla. Sen sijaan minussa alkoi kasvaa käsitys, että jokaisessa genressä on jotain hyvää. Vaikka olenkin ennakkoluuloinen monen suhteen, se on vain ennakkoluulo. Tarvitsee vain kaivaa syvemmältä.

Levyjen keräilyn tilalle tuli eräänlainen hankintojen otosmaisuus. Selvitin internetistä mikä on jonkin kiinnostavan bändin arvostetuin levy ja sitten hankin sen. Tai kokoelmalevyn. Sitten oli taas seuraavan bändin vuoro. Jokainen bändi ja genre rupeaa kuitenkin jossain vaiheessa toistamaan itseään, joten siinä vaiheessa on aika siirtyä eteenpäin. Maailmasta eivät kuitenkaan musiikit koskaan lopu.

Vuodet 2006-2007 saavat tässä nostalgiatrippailussa nyt ajan pituuteen verrattuna kohtuuttoman suuren osuuden, koska ne edustavat juuri niitä vuosia kun musiikkimakuni alkoi toden teolla laajentua ja aloin muuttua nykyisenkaltaiseksi eklektiseksi musiikinystäväksi. Olin kyllä entistä enemmän mukana goottiskenessä, mutta en enää varsinaisesti musiikin takia vaan siksi että kaverit olivat gootteja tai pitivät siitä musiikista.

Jatkoin klubi-DJ:nä ja aloitin oman radio-ohjelmankin. Radiossa oli mukava soitella musiikkia täysin ilman mitään soittolistarajoituksia. Klubeilla on toki kiva tanssittaa ihmisiä, mutta kun ei ole väliä sillä tanssittavuudella, voi lähteä kunnolla revittelemään. Se sopikin hyvin musiikkimakuni laajenemiseen, sillä pääsin esittelemään musiikkilöytöjäni kokonaan genrerajoista välittämättä.

Osa IV: 2006-2007 - Eklektikkovaihe

Sydämeni sykki alkuvuodesta 2006 edelleenkin varsin vahvasti elektroniselle tanssimusiikille, ja löysin 1990-luvulla kokonaan ohitseni menneen Underworldin. Se Trainspotting-biisi oli tietysti tuttu, mutta muu tuotanto tuli tutuksi vasta nyt. Bändin klassikkokauden biisit ovat ihan törkeän pitkiä ja monotonisia, eikä sanoituksiakaan voi kovin monipuolisiksi sanoa. Silti siinä oli jotain sellaista synkkää meininkiä jota myös goottiskenen tanssimusiikissa oli. Bändin paras biisi saattaa olla 1. Shudder / King of Snake. Viimeisimpiä elektronisia goottibändejä, joista tuli henkilökohtaisesti tärkeitä, oli Project Pitchfork (2. Timekiller oli last.fm:n mukaan oli näemmä ahkerassa soitossa jo joulukuussa 2005).

Jatkoin neofolkiin tutustumista edelleen, ja eksyin pian jo martial industrialinkin puolelle. Blood Axisin 3. Storm of Steel ja Boyd Ricen 4. People osuivat juuri sopivasti pahimpaan misantropiavaiheeseeni. Ajan kovia hittejä olivat myös Puissancen Hail the Mushroom Cloud ja Release the World. Myös jälkimmäinen löytyy YouTubesta, mutta ei sitä voi linkata koska siinä videossa on käytetty Comic Sansia. Ehkä se on joku tarkoituksellinen todiste ihmiskunnan mielettömyydestä. Näitä aikoja muistellessa tulee kyllä sellainen hellyyttävä "voi pientä ihmisvihaajaa, tui tui" -reaktio mennyttä itseään kohtaan.

Juuri kun fanipoikavaihe jäi taakse ja ajattelin ettei yksittäisiä suuria suosikkibändejä enää voi tulla, rupesin kuuntelemaan Michael Giran luotsaamaa Swansia, koska se tuli jatkuvasti esille Current 93:n, Coilin ja näiden muiden tuoreiden löytöjeni yhteydessä. Aloitin sieltä vaikeimmasta päästä eli brutaalista varhaistuotannosta. Lopullisesti se oli kuitenkin menoa kesällä 2006 kun löysin suuren etsinnän jälkeen kaikkialla ylistetyn mutta ajat sitten loppuunmyydyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991). Yksi tuon levyn (ja maailman!) parhaista biiseistä on 5. Miracle of Love.

Yritin siinä samalla kyllä vähän jo ravistella harteiltani pakkomieltä synkkyyteen ja rupesin kuuntelemaan Princeä. Se nyt ei sinällään ole niin iso irtiotto musiikkimaussani miltä kuulostaa, koska myös Princen keskeisiä teemoja olivat seksuaalisuus ja uskonto. Suosikkilevyni on kaiketi jokseenkin harhaoppisesti Diamonds and Pearls (1991). Esimerkiksi 6. Gett Off on yksi parhaista Princen biiseistä.

Kun kuuntelee neofolkia, EBM:ää ja goottirockia ja on kiinnostunut skenestä kokonaisvaltaisesti, alkaa ennemmin tai myöhemmin tietysti kiinnostumaan tyylisuuntauksen perusteista eli punkista ja industrialista. Ajatus siitä, että musiikkia tehdään jollain löydetyllä romumetallilla hakkaamalla, kiehtoi minua jo ennen kuin tiesin että sellaista musiikkia on vaikka kuinka paljon. Sitten kuitenkin tuli vastaan Einstürzende Neubauten, muistaakseni jo joskus 2000-luvun alussa. Vasta 2006 rupesin kuuntelemaan bändi aktiivisemmin kun löysin Halber Mensch (1985) -mestariteoksen. Sitä ei tietenkään ole Spotifyssä, mutta muuta laatua kuitenkin: 7. Zebulon.

Olin varsinainen myöhäisherännäinen myös The Curen suhteen, varmaan siksi että ensikontakti bändiin oli Friday I'm in Love, jota en ole koskaan voinut sietää. Mutta sitten sain kuunneltua Faithin (1981) ja Pornographyn (1982) ja ymmärsin mikä se juju tässä nyt oikein on. 8. Primary on kova hittibiisi Curen synkistelytuotannosta.

Syksyllä 2006 jatkoin kesän ajaksi keskeytynyttä neofolkiin perehtymistä ja löysin :Of the Wand and the Moon:in (9. My Devotion Will Never Fade). Aloin myös pikkuhiljaa kiinnostua muustakin folkista ja varmaan jotenkin Swans-vertausten tai kavereiden suositusten kautta löysin David Eugene Edwardsin bändit 16 Horsepower ja Wovenhand. Varsinkin jälkimmäisen synkkä kristillisyys vetosi kuin Gira ikään (10. Winter Shaker).

Vuoden 2006 viimeisiä musiikkilöytöjä oli dark cabaret -yhtye The Dresden Dolls (11. Shores of California). Aluksi minulla oli yhtyeeseen melkoinen viha-rakkaus-suhde, koska räiskyvässä kabareemaisessa dramaattisuudessa oli jotain suuresti ärsyttävääkin. En kyllä enää muista mitä se on voinut olla! Dark cabaret'sta pitämään oppiminen on kai ollut yksi keskeisimpiä oppituntejani siitä että musiikin ei tarvitse olla aina niin vakavaa!

Freak folk, free folk, New Weird America/Finland ja vastaavat leimat alkoivat tulla tutuksi vuonna 2007. Selvähän se on, että tarvitsin jonkun etuliitteen folkille. Animal Collective (12. Kids on Holiday) se viimeistään näytti minulle että musiikki ei ole vakavaa. Ihan kuin pienten musiikkikoululaisten mekkalaa kuuntelisi! Viimeinen merkittävä neofolk-löytö taas oli Sol Invictus (13. Media).

Jatkoin goottiskenen rajojen tutkimista kun etsin EBM:ää ja futurepopia raskaampaa ja vähän vähemmän suoraviivaista tanssimusiikkia. Sellaista jota kotonakin jaksaisi kuunnella. Rhythmic noise löytyi täyttämään tätä tyhjiötä ja koska Winterkälteä ei ole Spotifyssä, soittolistalle valikoituu Iszoloscopen 14. The Apocryphal Market. Sitä oli hauska soittaa lähibaarin kanta-asiakkaille ja toivoa ettei saa turpaan ja/tai porttikieltoa.

Vanhan koulun industrial alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, Test Dept., kaikki hienoja bändejä joilta löytyy Spotifystä vain vääriä levyjä. Jälkimmäinen on sen verran kova että tähän väliin on otettava YouTube apuun. SPK:lta sentään löytyy tämä hieno Rob Halfordin industrial rock -projektinkin samplaama kappale: 15. Beruftverbot.

Viehtymystäni kieroa huumoria ja vähän vinksahtanutta tyylilajien sekoittelua kohtaan ruokki lisää Foetus (16. Anything (Viva!)) ja sitten rupesin kuuntelemaan sitä kammoamaani hip hopiakin. Dälekistä aloitin kuten kaltaisillani ennakkoluuloisilla ihmisillä on tapana (17. Paragraphs Relentless).

Loppuvuodesta 2007 heitin urakalla musiikillisia ennakkoluuloja pois, ja rupesin kuuntelemaan ihan sitä perusfolkiakin. Tai siis folk rockia ja psykedeelistä folkia jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Koska luotan hyvin paljon "similar artists" -tyyppisiin suosituksiin ja virallisempiin yhteyksiin (yhteistyökuvioihin, yms.) artistien välillä, Michael Giran Young God Recordsin kautta löytyi mm. Akron/Family ja Devendra Banhart. Suurimman vaikutuksen teki silti Marissa Nadler (18. Thinking of You). Ne 60- ja 70-luvun ensimmäiset folk-bändit seurasivat sitten vuosi, pari myöhemmin. En ota niitä enää seuraavassa osassa erikseen käsittelyyn koska ihan joka ikiselle genrelle ei ole enää tilaa tässä vaiheessa kun musiikkimakuni alkaa rönsyillä loputtoman moneen suuntaan.

Goottiskeneen liittyvien genrejen ääriraidoilta löysin vielä dark ambientin, power electronicsin ja harsh noisen. Nämä ovat sen verran marginaalisia genrejä että Spotifystä on oikeasti jo todella vaikea löytää niitä keskeisiä artisteja. Esimerkiksi Lustmord ja Halo Manash ovat paljon parempia, mutta tässä on tyydyttävä Inadeen (19. Chapel Perilious). Loistavaa kamaa sekin, toki.

Dark ambientissa yhdistyy parhaimmillaan se aimmasta kuuntelemastani fiilistelymusiikista tuttu rauhoittavuus hieman uhkaaviinkin elementteihin, jotka herättävät sisälläni monenlaisia tuntemuksia. Dark ambient ei ole minulle samalla tavalla neutraalia musiikkia kuin ambient vaan se antaa paremmat ainekset meditaatiolle. Se virittää minussa esille useita eri taajuuksia koska se ei pyri kuulostamaan vain ja ainoastaan rauhoittavalta. Musiikin ritualistiset elementit ovat dark ambientissa tärkeitä. Vaikka laulua tai puhetta ei kappaleissa usein kuullakaan, kuuluu tämä genre silti samaan seksuaalis-hengelliseen jatkumoon kuin monet muutkin suosikkimusiikkini.

Viehtymykseni musiikillisia äärimmäisyyksiä kohtaan löysi täyttymyksensä pe:stä ja noisesta. Metalli ei ole koskaan ollut musiikkimaulleni keskeinen tyylisuuntaus ja olen jotenkin karsastanut sille ominaista "rankkuutta". Ehkä se muistuttaa minua liikaa radiosta kuulemastani perusrockista, jota vain soitetaan lujempaa, särötetymmin ja niin edelleen. Sen kyllä siis huomaa edelleenkin musiikkimaustani että olen lähtenyt nimenomaan elektronisen musiikin enkä sähkökitaran renkutuksen parista. Olen kyllä pikkuhiljaa pääsemässä eroon tästä erottelusta. Mutta se on sen viimeisen tripin teemoja sitten.

Power electronicsista siis löysin jotain mikä oli mielestäni tarpeeksi vihaista ja aggressiivista puhuttelemaan omaa synkkää puoltani. Kyse on kaiketi katarsiksesta. "Musiikki" joka kuulostaa niin hirveältä, että se vastaa sitä kuinka hirveä paikka maailma on, auttaa kohtaamaan pimeät puolet itsestään ja muista ihmisistä. Viihteellisimmillään musiikki toimii eskapismina, mutta käytän musiikkia myös siihen että kiellän itseäni sulkemasta silmiäni maailman epäkohdille.

Toki power electronics on sekin viihdettä ja populaarimusiikkia, koska kohtaan sen kautta nämä epäkohdat median kautta välittyneesti enkä suoraan. Sillä tavalla turvallisesti. Koska elämäni perusedellytykset ovat kohdillaan, voin viihdytää itseäni järkyttymällä. Genre ei ole poliittista korrektiutta nähnytkään joten sen kautta voi tutustua turvallisesti tabuihin ja kulttuurimme äärirajoihin.

Toisaalta alunperin power electronicsissa minua viehätti juuri se kuinka "epäkaupallista" se on. Rock-musiikin kapinan muodot - punk, black metal, gangsta rap - sulautetaan hyvin nopeasti osaksi monikansallista musiikkiteollisuutta. Alunperin aitona sosiaalisena kapinana syntynyt äärimmäinen musiikki otetaan hyvin nopeasti osaksi korrektia valtavirtakulttuuria. Se muutetaan viihteeksi, teatteriksi. Turvalliseksi pseudokapinaksi joka ei enää uhkaa vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Power electronics on kuitenkin huomattavan vaikea pakata tällaiseksi poliittisesti korrektiksi ja viattoman viihdyttäväksi paketiksi.

Spotifystä ei tosiaankaan löydy juuri mitään suosikkiartisteistani tästä genrestä, ja se on oikeastaan mielestäni soveliasta. Power electronicsin sielu tiivistyy rupuisissa C-kasettijulkaisuissa, joiden kannet on tehty liikkaa-ja-leimaa-menetelmällä ja sitten valokopioitu yksitellen jokaista kasettia varten. Kuvanlaatu on kiitollisen heikko, joten ei tarvitse oikeasti nähdä sitä mitä kuvottavaa ja rumaa siihen kanteen on oikeasti laitettu. Olisihan se sitten vähän hassua että sellaista musiikkia olisi Spotifyn kaltaisessa palvelussa. Sieltä ei siis löydy Mikko Aspan, Pekka PT:n tai STROM.ec:n tyyppien projekteja, eikä myöskään Green Army Fractionia tai Sutcliffe Jügendia. Pakko tyytyä Institutiin (20. Every Prison Cell Unites Us All).

Pian äärimmäisyyksien musiikista seurasi perässä myös noise, harsh noise, j-noise, kaikki sellainen. Rasittavaa kirkumista tarjoaa Masonna (21. Spectrum Ripper). Tavallaan musiikkimaussani on mukana myös sellainen itsetarkoituksellisen shokeeratuksi tulemisen tarpeen juonne. Samalla tavalla kuin haluaa katsoa kohuttuja ja järkyttäviä elokuvia löytääkseen omat rajansa, haluan kuunnella äärimmäistä musiikkia löytääkseni omat rajani. Haluaa tietää että voiko olla vielä jotain tätä rankempaa, ja haluaa tietää miten siihen itse mahdollisesti reagoisi. Se on tätä postmodernia emotionaalista turtumusta. Kun mikään ei enää tunnu missään tässä konsumeristisessa viriketulvassa.

Kyse ei kuitenkaan ole mulla mistään hipsteriydestä. Tässä vaiheessa elämääni olin jo päässyt yli siitä että käytän musiikkimakuani oman identiteettini rakentamiseen. En koe enää tarvetta listata suosikkibändejäni Facebookiin tai mitään muutakaan sellaista. En kuuntele "mahdollisimman kamalaa mökää" siksi että olisin jotenkin uskottava. "Katsokaa kuinka suvaitsevainen ja eklektinen elitisti olen!" Kyse on siitä että oikeasti saan syvällisiä kokemuksia äärimmäisestä musiikista. Koen että ne kasvattavat minua ihmisenä. Siitä huolimatta mitä edellä sanoin turtumisesta ja itsetarkoituksellisuudesta. Asiat kun eivät ole mustavalkoisia.

Viimeisessä osassa kerron siitä mihin musiikin äärirajoilta voi enää mennä.

Nostalgiatrippi III: 2003-2005

2012-01-18T16:43:00.014+02:00

Tätä vaihetta musiikkimaustani voisi kutsua "goottipoikavaiheeksi". Tästä soittolistasta suunnilleen puolet on kyllä jotain ihan muuta kuin goottimusiikkia, mutta kuitenkin gootti-identiteetti ja -skene oli leimallisinta musiikkimaulleni. Ja nekin bändit jotka eivät olleet goottia, löysin yleensä sosiaalisten suhteuden kautta enkä samalla tavalla itsenäisesti radiosta ja netistä etsien kuten siihen mennessä.

Ensimmäistä kertaa makuni kiinnittyi selvästi johonkin alakulttuuriin, vaikka en missään vaiheessa miksikään puristigootiksi ryhtynytkään. Ajanjaksolle on ominaista myös se, että aloin käydä goottiklubeilla. Asuin silloin Joensuussa, eikä siellä ollut mitään klubeja, joten minun piti itse ryhtyä DJ:ksi lähikuppilassani. Tuli tietysti käytyä vielä useammin Tampereella alan tapahtumissa.

Osa III: 2003-2005 - Goottipoikavaihe

Jos en jaksanut kuunnella vähänkään raskaampaa musiikkia ennen vuosituhannen taitetta, niin sitä seurasi muistaakseni jossain vaiheessa kausi, jolloin en kertakaikkiaan jaksanut mitään rauhallista musiikkia vaan halusin menoa ja meininkiä. Tuo ajanjakso ei kuitenkaan ole voinut olla pitkä, koska vielä 2000 fiilistelin Tangerine Dreamia ja 2004-2005 rupesin kuuntelemaan neofolkia. Pari, kolme vuotta korkeintaan. Ehkä ei sitäkään. Aika hämärtyneitä muistikuvia.

Oli miten, oli Dead Can Dance muodosti poikkeuksen. Se oli ensimmäinen kosketukseni kansanmusiikkiin ja etnisiin fuusiotyyleihin. Näytteeksi olen valinnut bändin ambienteinta tuotantoa, Lisa Gerrardin selkäpiitä karmivasti laulaman 1. The Host of Seraphimin. Syksy 2003 oli muutenkin aika paljon naislaulajien aikaa. Pääsin kosketuksiin femiininisen minäni kanssa Tori Amosin (2. Crucify) ja Kate Bushin (3. Running Up That Hill) avulla.

Aloin myös kiinnostua Depeche Moden hengenheimolaisista, 80-luvun synapopista. Ensimmäinen tämän alan varsinaiset hurahdukset olivat Talk Talk (4. Such a Shame) ja Gary Numan (5. Metal). Tietysti kun vertaa näitä kolme esittäjää vuonna 1990, yhtäläisyyksiä on jo perin vaikea havaita. Mutta suunnilleen samoista musiikillisista lähtökohdista he kaikki lähtivät.

Kuten sanoin, kronologiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Jatkoin "fanipoikavaihettani" edelleen ja keräilin vuosina 2001-2003 löytämieni bändien sinkkuja ja kaikkea sellaista. Viimeinen sisäisen keräilijäni aktivoinut musiikkilöytö oli futurepop-bändi Icon of Coil (6. Former Self V.1.0) ja tietyssä määrin myös vokalisti Andy LaPleguan menestyneempi projekti Combichrist. Siitä sitten alkoikin löytyä myös futurepopia rankempaa konemusiikkia, aggrotech, hellektro, harsh EBM tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Sitä edustaa tässä Suicide Commandon 7. Love Breeds Suicide. Juuri sellaista musiikkia jota oli mahtavaa tanssia Schattenissa tai Ground Zerossa. Sanatkin puhuttelivat silloin, nyt lähinnä naurattaa. Myös tribaalista rytminoisea soittavasta This Morn' Ominasta tuli suosikki (8. [the] Ninth Key).

Yksi vuoden 2004 gootteilulle rinnakkaisista ilmiöistä oli suomalaisen musiikin löytäminen. Aiemmin minulla oli ollut jotain ihmeellisiä ennakkoluuloja kotimaista musiikkia kohtaan. Pidin kai sitä jotenkin banaalina. Paitsi tietysti CMX:ää kun Yrjänä oli sellainen eklektinen elitisti. Ismo Alangon tuotannosta tykästyin ensimmäisenä luonnollisesti Jäätyneisiin lauluihin (1993), koska sillä oli kivoja ysärisynasoundeja (9. Pornografiaa). Sitten oli tietysti Maj Karman Kauniit Kuvat, aikana jolloin Ylpön sanoituksissa oli vielä samaa esoteerisyyttä kuin Yrjänälläkin (10. Rocktähti). Spotifystä luonnollisesti puuttuvat ne MKKK:n esoteerisimmät ja parhaimmat levyt eli Kaakao (1998) ja Ääri (2000). Kauniiden kuvien pudottua nimestä se bändi muuttui juuri sen karsastamani banaaliuden edustajaksi. Kuten vaikkapa Kotiteollisuuskin teki Helvetistä itään (2003) -levyllään.

Sitten oli tietysti myös suomalaiset goottibändit Varjo ja Suruaika. Näihin aikoihin aloin muutenkin kiinnostua siitä goottiskenen vähemmän elektronisesta puolesta ja rupesin lopulta perehtymään näihin perusklassikkoihin, joista olin ollut tietoinen jo monta vuotta, mutta en kuitenkaan ollut juuri kuunnellut. Joy Division (11. Warsaw) on tietysti parasta mitä on, ja pian Bauhaus (12. Kick in the Eye 2) ja Siouxsie and the Banshees (13. Into the Light) seurasivat perästä.

Toki konemusiikki säilytti ykkösasemansa, ja vuoden 2005 suosikkibändejä olivat mm. Deine Lakaien (14. Kiss the Future) ja Rotersand (15. Undone). Mutta sitten alkoi taas se rauhallisempikin musiikki kiinnostaa. Olin näihin aikoihin vielä aika ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen musiikin suhteen, ja minulla oli allergioita monen monia musiikkityylejä kohtaan. Kuten folkia, kantria, räppiä, klassista, listaa voisi jatkaa aika pitkään.

Mutta neofolkissa olikin sitten sitä sellaista synkkyyttä ja melankolisuutta jota ei (ennakkoluuloissani) ollut perusfolkissa. Death in Junestahan (16. Death Is the Martyr of Beauty) se alkoi joskus 2004 ja Current 93 seurasi pian perästä (17. The Seven Seals Are Revealed at the End of Time as Seven Bows). Jälkimmäisestä tuli pitkäaikaisin folk-suosikki, varmasti David Tibetin omalaatuisen vinksahtaneen hengellisyyden vuoksi. Siinä jos jossain on yhtye joka olisi ilman loistavia tekstejä lähinnä huono vitsi.

Neofolkin läheisyydestä löytyi pian myös näiden yhtyeiden yhteydessä usein mainittavia bändejä, jotka eivät kuitenkaan mitään folkia ole. Merkittävin näistä on tietysti Coil, jonka kappale Ostia (The Death of Pasolini) [YouTube] taisi kaiken hyvän lisäksi vielä osua orastavan Pasolini-pakkomielteeni kanssa yhteen. Tämä yhtye on sen verran olennainen osa musiikkimakuni historian kokonaisuutta, että Spotifyn puutteita on nyt korvattava YouTubella. Coilin ohella psykedeelistä synaprogefolkjazzindustrialia soittava The Legendary Pink Dots (18. Shining Path) muodostui kestosuosikiksi.

Nostalgiatrippi II: 2000-2003

2012-01-17T13:28:00.017+02:00

Musiikkimakuni toista merkittävää jaksoa voisi kutsua vaikkapa "fanipoikavaiheeksi". Musiikki alkoi valloittaa alaa muilta harrastuksilta. Olin aika myöhäisherännäinen ja musiikista tuli vasta lukion loppuvuosina ja yliopiston alkuvuosina sellainen teinikapinan ja oman identiteetin etsimisen väylä, eikä joskus peruskoulussa kuten normaaleilla ihmisillä.

Tähän kuului tietysti teinimäinen fanaattisuuskin. Tälle vaiheelle oli ominaista että tykästyin muutamiin bändeihin oikein kunnolla ja sain pakkomielteen kerätä kaiken aiheeseen liittyvän. Tai ainakin kaikki levyt. Toki seassa oli vähemmänkin vakavia hurahduksia, mutta puhuinkin siitä mikä oli leimallista tälle ajalle.

Osa II: 2000-2003 - Fanipoikavaihe

Rikon tietenkin kronologian heti ja palaan vielä 90-luvulle jolloin lukiokaveri lainasi minulle levyn kaikkien lukiolaisbändien kuninkaalta, CMX:ltä. Vainajalan (1998) hitit olivat myös tuttuja sieltä radiosta. Yrjänän sanoitukset ja musiikilliset ratkaisut, jotka olivat popiksi hieman vinksahtaneita mutta kuitenkin sopivan turvallisia, olivat varmaan ne asiat jotka saivat tykästymään bändin musiikkiin. Tosissaan se taisi kuitenkin tapahtua vasta abivuonna, kun ostin Cloaca Maxima (1997) -kokoelman. Koska olin konemusiikin ystävä, 1. Siivekäs oli se kappale jonka myötä se oli menoa.

Biisi liittyy vahvasti myös ensirakkauteeni, joka sekin tuli kovin myöhään verrattuna niihin normaaleihin ihmisiin. Toinen vastaava kappale oli Mobyn 2. Porcelain. Tai siis se liittyy siihen kun sydän särjetään ensimmäistä kertaa ja on ihan hajalla ja luulee että maailma loppuu siihen.

Radiolla oli siis vielä vuosituhannen alussa jonkinlainen asema elämässäni ja kuuntelin välillä jopa muuta kuin Radiomafiaa. Classic FM:n kautta yritin tutustua klassiseen, mutta ei oikein irronnut. Radio City oli myös kova, ja sieltä kuulin ensimmäistä kertaa The Sisters of Mercyn 3. This Corrosionin. Sain jostain kaverilta jonkun poltetun kokoelman jolla oli toi ja Temple of Love (1992) ja sitten soitin niitä repeatilla peräkkäin tuntitolkulla. Jos last.fm olisi ollut olemassa jo silloin, nuo biisit olisivat varmaan edelleen aika lähellä kuuntelutilastojeni kärkeä. Ei minulla silloin ollut mitään hajua siitä että tämä nyt on jotain goottia. Kunhan vain tykkäsin siitä överiksi vetävästä mahtipontisuudesta.

Gootista ei ollut puhettakaan myöskään kun rupesin kuuntelemaan Type O Negativea. Se oli varmaan toinen raskaampi bändi Metallican jälkeen jota kuuntelin. Rammsteinin levyn ostin ensimmäisenä mutta minulta kesti aika monta vuotta että jaksoin (tai uskalsin!) kuunnella enemmän metallimusiikkia. October Rust taisi olla ensimmäinen kirjaston levy jonka kopioin ylioppilaslahjaksi saamallani tietokoneella; aiemmin minulla ei ollut käytössä polttavaa CD-asemaa. Kovalevyt olivat vielä niin pieniä että piti vähän poltella. 4. Love You to Death oli kova kiimaisen teinipojan vonkausbiisi. Niin keneltä vonkasin? Maailmankaikkeudelta tai jotain, en minä nyt mitään naisia uskaltanut lähestyä.

Avaruusromua oli edelleen kova juttu ja fiilistelin Tangerine Dreamia (5. Sequent "C") ja Kraftwerkiä (6. The Man Machine). Mutta sitten tulivat Napster ja Audiogalaxy enkä ollut enää radion soittolistojen armoilla. Kieltämättä kirjastojen musiikkikokoelmia käytin vielä suhteellisen vähän, vaikka pari itselleni merkittävää levyä sieltä ensi kertaa kuunteluun tarttuikin.

Vuosi 2001 oli oikeastaan se hetki kun fanipoikavaihe kunnolla pääsi käyntiin. Vuosikausia suosikkibändini muodostivat pyhä kolminaisuus: CMX, Depeche Mode ja Nine Inch Nails. Kahteen jälkimmäiseen, kuten myös Rammsteiniin, hurahdin '01, ja rupesin keräämään hulluna näiden yhteiden tuotantoa. Samaisena vuonna rupesin myös käymään rock-keikoilla ja näinkin näistä neljästä kovasta kolme; NIN:in näkemistä piti odottaa vielä viisi vuotta. Depeche Modesta tuli kuitenkin lopulta näistä se kaikkein tärkein yhtye. Ja koska se yhtye on mestari keräilijöiden rahastamisessa, kertyi minulle yli sadan äänilevyn DM-kokoelma ennen kuin tajusin ettei semmosessa ole mitään järkeä! Mutta silloin moinen materialismi tuntui olevan olennainen osa omaa identiteettiäni ja sen ilmaisua.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion (1993) -levyssä on juurikin sitä seksuaalisten ja kristillisten teemojen rinnastamista, josta puhuin jo viimeksikin. Siitä tuli kenties henkilökohtaisin levyni. Levyä edustaa tässä 7. In Your Room. Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine (1989) oli melkein yhtä kova juttu ja kyseisen levyn biisi 8. Kinda I Want To on varmaan se maailman paras teinikiimabiisi. Nine Inch Nailsista ehkä löysin nyt sitten lopulta sen kauan etsimäni kitaran ja syntikoiden epäpyhän liiton.

Ensimmäinen pelkästään internetin avulla löytämäni bändi taisi olla samaan tarpeeseen vastannut KMFDM. Etenkin 9. Stray Bullet teki kovan vaikutuksen. Minusta se ei tehnyt kouluammuskelijaa vaan auttoi minua käsittelemään uskontoa ja itsenäistymään itse ajattelevaksi yksilöksi. Intohimoisen keräilyn kohteeksi päätyi myös Paradise Lost, jonka parasta levyä ei valitettavasti löydy Spotifystä. Kyseessä on tietysti synapop-levy Host (1999) jota haluan hehkuttaa jokaisen mahdollisuuden tullen kaikkien metallipuristien kiusaksi. Mutta kyllä se vuoden 2002 Symbol of Lifekin on ihan kelvollinen levy, kun tuotannostakin vastaa Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Kyseinen levy sopikin hyväksi jatkumoksi NIN:in ja KMFDM:n perään. Erinomainen esimerkki tästä koneistetusta metallisoundista on vaikkapa avausbiisi 10. Isolate.

Netistä tuli keskeisimmän musiikin löytämisen väylän lisäksi myös keskeisin sosiaalisuuden väylä, mikä auttoi sisäänpäinkääntyttä ja ujoa teinipoikaa oikeasti jopa tutustumaan joihinkin ihmisiin. Uudet nettituttavuudet olivat nekin yleensä sellaisia joihin yhdisti samanlainen musiikkimaku. Sitä kautta aloin tutustua elektroniseen darkwaveen (erotuksena ethereal darkwavesta). BlutEngeliltä ja Malaiselta on ihan väärät levyt Spotifyssä joten tyytyminen on Diary of Dreamsin goottihumppahittiin 11. Butterfly:Dance!

Eurodancen jättämän aukon tanssittavan musiikin tarpeestani täyttivät siis darkwave, EBM ja futurepop ja musiikkimakuni alkoi pikkuhiljaa muuttua hieman "gootiksi". Vuoden 2003 kovimpia musalöytöjä olivat Covenant (12. Bullet), VNV Nation (13. Joy) ja Front Line Assembly (14. Millennium). Jälkimmäiseen bändiin sattumalta tutustuin ensimmäisenä juuri sen bändin ainoan metallilevyn kautta ja lähinnä vahingossa tutustuin myöhemmin Tactical Neural Implantiin (1992) ja huomasin että se electro-industrial onkin bändin tuotannossa paljon parempaa. Mutta olihan tuossa Millenniumissa sentään sampleja yhdestä niiden aikojen suosikkielokuvistani, Rankasta päivästä.

Oikeastaan noista kolmesta VNV Nation ei aktivoinut minussa fanipoikaa vaan lähdin keräilemään vain Covenantin ja FLA:n levyjä. Kaikki mahdolliset sinkut oli saatava myös valtaosalta edellämainituista yhtyeistä. Tätä vaihetta siis kuvaa se, että kuuntelin verrattain harvaa yhtyettä mutta niitä sitten sitäkin enemmän. Se kai on tyypillistä teini-iälle.

Yksi hyvä teiniangstibiisi on vielä mainittava, eli Meshin 15. People Like Me With This Gun. Meshin katkera ihmissuhdetilitys iski muutenkin todella kovaa. Se oli juuri sopivan lapsellista kitinää nuorelle miehelle joka tunsi olevansa vastakkaisen sukupuolen karsastama. Nostalgiatrippini kakkososan saa päättää hieman rauhallisempi darkwave-biisi Switchblade Symphonyltä. Remixin takana on Nine Inch Nailsin Things Falling Apartilta itselleni tutuksi tullut Keith Hillebrandt: 16. Dissolve (Keith Hillebrandt Remix).

Nostalgiatrippi I: Ysäri

2012-01-16T14:22:00.027+02:00

Törmäsin viime viikolla viisi vuotta sitten kavereilleni tekemääni mixtapeen, joka esitteli musiikkimakuni kehitystä. Se oli eräänlainen musiikillinen autobiografia, jossa oli kronologisesti biisejä siinä järjestyksessä missä ne ovat tehneet minuun ja musiikkimakuuni lähtemättömän vaikutuksen.

Sain siitä inspiraation päivittää sitä vuodelle 2012, sekä sisältönsä että formaattinsa puolesta. Koska olen perusteellinen ihminen, ei ne yhteen soittolistaan mahdu vaan tuloksena on viisiosainen Spotify-nostalgiatrippi, jonka olen jakanut musiikkimakuni eri "vaiheisiin". Esittelen nämä osat nyt tässä blogissa, asiaankuuluvien linkkien kanssa tietenkin.

Ensimmäiseksi on toki huomautettava tällaisen lähestymistavan puutteista. Spotifyssa ei edelleenkään ole kaikkea maailman musiikkia vaan näidenkin soittolistojen tekeminen on vaatinut paljon kompromisseja. Pelkän Spotifyn kautta ei siis voi saada minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa musiikkimaustani ja sen kehityksestä. Maustan olennaisuuksien osalta kokonaisuutta YouTuben avulla, jos sieltäkään nyt tarpeellisia kappaleita löytyy.

Toinen keskeinen ongelma on kronologiaan ja musiikillisiin "kausiin" liittyvä. Musiikkimaku ja sen kehitys ei tietenkään ole asia jonka voisi puhdasoppisesti jakaa erilaisiin ajanjaksoihin vaan musiikkimakuni koostuu totuudenmukaisemmin erilaisista rinnakkaisista kronologioista, joissa on myös paljon katkoksia ja päällekkäisyyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että olen saattanut kuulla jotain bändiä tai genreä ensimmäistä kertaa vuonna 1990, vihannut sitä vuonna 2000 ja todenteolla hurahtanut siihen vuonna 2010. Haen musiikista monenlaisia erilaisia elämyksiä, ja myös näiden elämyksien etsiminen on samanlainen monen rinnakkaisen kehityskulun yhdistelmä.

Laitan varsinaisten soittolistalta löytyvien biisien eteen niiden järjestysnumeron soittolistalla. Linkki koko soittolistaan on alla.

Osa I: Ysärivaihe

Aloitan käsittelyn jostain 20 vuoden takaa, koska lasken oman persoonallisen musiikkimakuni syntyneen joskus vuosien 1991-92 tienoilla. 1980-luvulla musiikillinen ympäristöni koostui lähinnä lastenlauluista ja isoveljen kasarihevistä.

Ihan ensimmäisiä sykähdyttäviä erillisiä kuuntelukokemuksiani liittyi nykyään aika nolosti Star Inc:in "Synthesizer Greatest" -halpiskasitteihin, joilla hollantilainen Ed Starink siis soittaa viiden pennin versioita instrumentaalin ja välillä populaarinkin syntetisaattorimusiikin saralta. Tätä kautta tarttui kuitenkin mieleen monia elektronisen musiikin nimiä, joihin ryhdyin sitten tarkemmin tutustumaan Avaruusromua-ohjelman myötä lukioaikoina.

Musiikkimakuni alkumetrit liittyvät kuitenkin populaarimpaan konemusiikkiin ja monen 90-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen tapaan kuuntelin lähinnä eurodancea, tuttavallisemmin ysäriteknoa. Ensimmäinen oma C-kasettini noiden Star Inc. -räpellysten jälkeen taisi olla Army of Loversin Massive Luxury Overdose. Olin nähnyt 1. Crucifiedin musiikkivideon ja tykästynyt siihen sen verran että minulle ostettiin kyseinen kasetti sitten syntymäpäivä- tai joululahjaksi.

En kyllä silloin vielä tajunnut kuinka perverssi video on kyseessä. Nyt tajuan ja siksipä kyseessä on edelleen yksi suosikeistani. Siinä on samaa seksuaalisuuden ja judeokristillisen mytologian tematiikkaa, joka on ollut aikuisiälläkin keskeisessä osassa suurta osaa suosikkimusiikistani.

Snap!:in 2. Rhythm Is a Dancerista tuli suosikkikappaleeni lähes koko vuosikymmeneksi. Luultavasti löysin sen Techno & Dance 2 -kokoelman kautta ja tuosta K-Telin kokoelmalevysarjasta tulikin yksi musiikkimakuani melkein koko vuosikymmenen ajaksi määrittävistä tekijöistä. Eurodancen piiristä ehdoton suosikkini oli 2 Unlimited, mutta sen tuotantoa ei valitettavasti löydy kämäisiä remixejä lukuunottamatta Spotifysta. Stereotyyppisintä eurodancea saa soittolistallani edustaa DJ Bobon 3. Let the Dream Come True. Räppiä ja naislaulua juuri sopivassa yhdistelmässä tarttuvan melodian ja jyskyttävän biitin seassa.

Vuosina 1993-1994 meillä näkyi MTV joten musiikkivideot olivat tuona aikana tärkeässä osassa, ja nauhoitin niitä mm. VHS-kaseteille. 2 Unlimitedin No Limit ja Let the Beat Control Your Body olivat ehdottomia suosikkejani. Musiikkivideoiden kautta sain ensikosketuksen myös mm. Depeche Modeen, Pet Shop Boysiin ja Madonnaan, joiden musiikkiin perehdyin tarkemmin vasta joskus melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Musiikkiformaattina 1990-lukuani luonnehtii ennen kaikkea C-kasetti, vaikka isommassa mittakaavassa olikin kyse nimenomaan CD-levyn vuosikymmenestä. Sain CD-soittimen suhteellisen myöhään vuonna 1994 mutta tämänkin jälkeen ostin CD-leyjä kohtuullisen vähän. Sen sijaan nauhoitin Radiomafiasta kasettitolkulla kaikkea sekalaista kamaa. Enimmäkseen juuri eurodancea, kaikista näistä Salovaaran Härdelleistä ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Jostain kumman syystä ysäriteknon lisäksi näiltä kaseteilta löytyy merkittävät määrät power balladeja ja muita slovareita. Älkää kysykö miksi, en oikeasti muista miksi ihmeessä minä olen niistä joskus pitänyt. Tai rehellisesti en edes muista että olisin niistä joskus pitänyt, mutta paha sanoa tuota suurta raskauttavaa kasettiaineistoa vastaan.

Tätä rauhallisempaa puolta 1990-luvun musiikkimaustani saa edustaa Roxetten 4. Fading Like a Flower, joka löytyy ensimmäiseltä omistamaltani CD-levyltä, Joyridelta. Sain myös Queenin Live at Wembley -kasetin lahjaksi joskus 90-luvun alussa joten en minä ihan puhtaasti pelkkää konemusiikkia silloin kuunnellut, vaikka se selvästi olikin suosikkimusiikkiani. Viimeisenä sitä saa luvan edustaa U96:n 5. Love Religion. Club Bizarre (1995) oli yksi suosikkilevyistäni ja näin jälkikäteen ajateltuna yhtyeen Replugged (1993) on yksi harvoista eurodance-levyistä jotka toimivat kokonaisuuksina ja ovat kestäneet vanhenemista hämmentävän hyvin.

Lukion alku tiesi musiikkimaussani selvää murrosta. Radiossa eksyin niiden erikoisohjelmien pariin ja päädyin lopultakin etsimään ne Star Inc:in raiskausten alkuperäiset kohteet käsiini. Jean-Michel Jarresta tuli ensimmäinen artisti 2 Unlimitedin jälkeen jonka levyjä ostin järjestelmällisesti. Ensimmäinen näistä taisi olla Oxygene 7-13, joten Jarrea edustaa soittolistallani tuon levyn hittibiisi 6. Oxygene 8. Vangelis seurasi loogisesti pian perässä. Muistaakseni tutustuin ensin hänen 90-luvun new age -henkisempään tuotantoon ja vasta myöhemmin 70-luvun progesynailuun. Jälkimmäinen on paljon parempaa ja sitä jaksan edelleenkin kuunnella, mutta soittolistalla on kuitenkin mukana 7. Moxica and the Horse -kappale elokuvan 1492 - Paratiisin valloitus soundtrackilta. Tähän hymistelymusiikkibuumiini kuului tietysti myös Enyan kuunteleminen: 8. On My Way Home.

Lukiossa se varsinainen rock-musiikkikin alkoi lopulta kiinnostaa ja palasin Queenin pariin entistä innokkaampana. Greatest Hits I & II oli varmasti yksi lukioajan puhkisoitettuimpia levyjäni. Aluksi varmaankin tykästyin enemmän kakkososan syntikoin maustetusta kevyemmästä kasarituotantoon, vaikka Brian Mayn kammottavat överiksi vetävät kitarasoolot varmasti ärsyttivät minua jo silloin. Lopulta ykköslevystä kuitenkin tuli suosikkini. Studioalbumeista taisin kuunnella vain kirjastosta lainattua A Night at the Operaa (1976) mutta se nyt onkin niistä se selvästi paras. Queeniä saa kuitenkin soittolistallani edustaa 9. Seven Seas of Rhye. Ajan hiteistä puolestaan Manic Street Preachersin 10. Tsunami iski lujimmin. This Is My Truth Tell Me Yours oli kova levy.

Jo lukiossa alkoi myös metsästykseni näiden kahden musiikkimakuni osa-alueen yhdistämiseksi: kaipasin rock-musiikkia joka yhdistäisi itseensä myös runsaasti konemusiikkia ja syntikoita, joiden ääniin jostain syystä tykästyin jo nuorena poikana. Ne siinä kasarihevissäkin varmasti parasta olivat. Queenin kasarituotannon lisäksi esimerkiksi Genesiksen 11. Land of Confusion oli tosi kova. Siinä on myös yksi maailman parhaista musiikkivideoista, joka sekin tarttui nauhalle silloin 1993-94.

Avaruusromua kuuntelemalla (mieleen on jäänyt erityisesti Mellotron-jakso) tutustuin myös varovaisesti progeen, mutta sitä on huonosti tarjolla Spotifyssä. Tai siis siellä ei ole niitä kahta levyä, joita tuosta genrestä lähinnä kuuntelin, eli In the Court of the Crimson Kingiä ja juurikin Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta. Spotifyn puutteiden vuoksi proge jää nyt kokonaan pois näistä soittolistoista, mutta voin elää sen kanssa koska tuo musiikkityyli ei kuitenkaan lopulta ole ollut musiikkimakuni kannalta aivan niin keskeinen.

"Koneet kohtaavat kitarat" -ideastani oli siis aluksi vielä hyvin pitkä matka johonkin industrial rockiin, josta myöhemmin todella lyösin sen oman juttuni. Silloin suunnilleen ainoa kanavani löytää uutta musiikkia oli Radiomafia, joten ei ollut kauheasti valinnanvaraa kun yritti löytää jotain sellaista musiikkia. Siispä ostin mm. Garbagen 2.0:n (12. Hammering in My Head) ja Chumbawamban Tubthumperin (13. Outsider), joilla oli edes jonkin verran sitä etsimääni soundia.

Chumbawambasta on sanottava sen verran että kyseessä on varmaan yksi surullisimmista "yhden hitin ihme" -ilmiön esimerkeistä. Sen uskomattoman ärsyttävän Tubthumping-hitin takia bändin koko muu, paljon laadukkaampi, tuotanto on jäänyt valtavirralta ihan huomioimatta. Pari vuotta sitten päädyin vuosien tauon jälkeen taas kuuntelemaan bändiä, tällä kertaa sitä paljon parempaa Anarchy (1994) -levyä ja huomasin kuinka punk tämä yhtye kaikesta soundin kaupallistumisesta huolimatta on. Bändin itsensä mielestä se kaupallinen soundi varmaan nimenomaan oli paljon enemmän punk kuin joku '77-vuosikerran aivoton kaavamainen toisto.

Lukion loppumetreillä musiikkimakuni alkoi myös siirtyä hieman raskaampaan suuntaan. Abivuonna kuuntelin aika paljon Metallicaa (varsinkin S&M:ää ja Master of Puppetsia, ks. YouTube), mutta kun sitä ei ole Spotifyssä. 1990-luvun viimeinen edustaja saa siis olla Rammstein, sillä ainoalla Spotifystä löytyvällä biisillään eli 14. Du hastilla. Radiomafian Gasthaus Ristolassa soitettiin joskus Sehnsuchtia (1997) kun se oli juuri tullut ulos. Siinä oli jo sitä kone- ja rock-musiikin toimivaa yhdistelyä jota niihin aikoihin etsin. Levy oli kuitenkin vielä silloin vähän liian rankkaa kamaa minulle enkä kuunnellut sitä paljon kuin vasta joskus sitten kun Mutter-levy iski lujaa. Mutta nyt menen jo asioiden edelle eli seuraavalle vuosituhannelle...

Menin 1990-luvun läpi melkoisella pikakelauksella ja seuraavat neljä osaa käsittelevät kaikki sitten niitä seuraavaa kymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä että 90-luvulla musiikki oli aika tasaväkinen kiinnostukseni kohde yhdessä elokuvan, urheilun ja kirjojen kanssa. Vasta 2000-luvulla lukion jälkeen minusta alkoi kasvaa tällainen monomaaninen musiikkifriikki, joka olen nykyään. Levyjen ostotahtini moninkertaistui ja musiikkimakuni alkoi monipuolistua. Ratkaisevin taustatekijä tässä oli se, että lopetin Radiomafian kuuntelemisen ja siirryin internetiin.

Laittomasta musiikinjakelusta sanon sen verran, että ilman sitä minusta tuskin olisi tullut musiikkifania, joka käyttää suurimman osan ylimääräisestä rahasta ja ajastaan musiikkiin eikä esim. noihin elokuviin, urheiluun ja kirjoihin. Omalla kohdallani P2P-verkko on ollut merkittävin yksittäinen tekijä joka on saanut minut kuuntelemaan musiikkia paljon ja monipuolisesti. Muista ihmisistä en osaa sanoa, mutta oman mutuni perusteella piratismilla ei ole mitään tekemistä levynmyynnin laskun kanssa. Ilman sitä omistaisin luultavasti 100 levyä enkä 900.

Seuraavissa osissa lisää siitä mitä ihanaa löysin internetin ihmemaailmasta.

Vuoden 2011 parhaat levyt

2011-12-30T15:22:00.050+02:00

10. Ulver - Wars of the Roses

Spotify

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua "ihan kivaksi", mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room - Celestial Lineage

En koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler - Marissa Nadler

Spotify

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä "ulkomusiikillisista" syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient - Bermuda Drain

Spotify

Prurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki "teko"-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk - Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on sanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend - Blue Rabbit

BandCamp

Aloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on "enhanced in it's creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend's Kevin Tomkins that make up the album art" (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow'ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock - W

Spotify

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I'm Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK - "Henri"

Spotify

Suomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä.

Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta "Henrin" sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. "Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi", kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti "Henri" on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia - Power! Propaganda! Production!

Belgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: - The Lone Descent

Myös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän "neo-neo-folkin" artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos - Night of Hunters

Bang on a Can - Terry Riley: In C

Kate Bush - 50 Words for Snow

Current 93 - Huneysuckle Æons

Eleanoora Rosenholm - Hyväile minua pimeä tähti

PJ Harvey - Let England Shake

Julma-Henri & Syrjäytyneet - Radio Jihad... SRJTNT vol. 2

Radiohead - The King of Limbs

London Steve Reich Ensemble - Different Trains

Rome - Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Toivottavasti vuosi 2012 on aktiivisempi vuosi blogilleni kuin 2011.

Sananen hyvitysmaksun puolustukseksi

2011-12-01T22:27:00.012+02:00

Viime aikoina internetissä on melkoisella innolla hyökätty hyvitysmaksujen laajentamista vastaan. Populistisen median aikakaudella olisi varmaan soveliasta puhua Lex Arhinmäestä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että hyvitysmaksujen laajentaminen on vähiten typerä asia mitä tekijänoikeuksien nimissä on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty.

Kaikkein räikeimmin minussa vastalauseita herättää luonnollisestikin kokoomuslainen lausunto Petteri Järviseltä. Häneltä on aika paksua käyttää "Nyt on meidän tietotekniikan käyttäjien vuoro saada äänemme kuuluviin" -tyyppistä marttyyrikieltä, ikään kuin "tietotekniikan käyttäjät" olisi jokin yhteiskunnassa syrjitty vähemmistöryhmä.

Tosi asiassahan uusimman tietotekniikan suurkäyttäjät taitavat joka tapauksessa olla niitä hyväosaisia, joiden kulutuspäätöksille annetaan liikaakin valtaa - esimerkiksi valta ostaa ulkomailta halvin (eli todennäköisesti moraalittomin) vaihtoehto. VR:n lippu-uudistuksin nimenomaan suosi "tietotekniikan käyttäjät" -nimistä etuoikeutettua ihmisryhmää, koska ilman älypuhelinta on melko vaikeaa ostaa junalippuja nykyään. Ihan vain esimerkkinä siitä että "taas meitä tietotekniikan käyttäjiä syrjitään" ei ole kovin uskottava argumentti.

Viihde-elektroniikka on oikeasti nykyään aivan liian halpaa. Siihen pitäisi hyvitysmaksujen lisäksi saada vielä haittaveroja ekologisten ja sosiaalisten ongelmien vuoksi. Elektroniikkateollisuuden edellyttämä kaivosteollisuus aiheuttaa merkittäviä paikallisia haittoja niin luonnonympäristölle kuin kaivosten työntekijöillekin. Puhumattakaan siitä uskomattomasta kasasta elektroniikkaromua joka länsimaista tungetaan kehitysmaihin pois silmistä (ja mielestä), koska joka vuosi pitää ostaa uusin hauska innovaatio. Mieluusti vaietaan myös Kongon sisällissodasta, jossa on vuosikausia tehty julmuuksia lähestulkoon elektroniikkateollisuuden sponsoroimana. Hyvitysmaksua eräänlaisena haittaverona käsittelee lisäkseni myös viznut.

Haittaverosta ei kuitenkaan ole varsinaisesti kyse, vaan tekijänoikeuksista. Minusta hyvitysmaksut ovat ihan varteenotettava tapa korvata laittoman latauksen musiikintekijöille aiheuttamia "tulonmenetyksiä" (kyseenalainen oletus tietysti). Ongelmaton se ei tietenkään ole. Yksinään se voi olla haitallistakin. Jos hyvitysmaksut ulotetaan tallennuslaitteisiin tai vaikkapa myös nopeimpiin nettiliittymiin (tästä Arhinmäkikin jo puhui), ne samalla vaikeuttavat laillista elektronisten aineistojen kauppaa. Hyvitysmaksu tallennuslaitteista ja tietoliikenteestä luultavasti jarruttaa laittoman lataamisen lisäksi yhtä paljon myös laillista lataamista.

Oma radikaalimpi näkemykseni onkin, että elektronisten aineistojen kauppaa ei edes pitäisi olla. Kulttuuriaineistojen kopioinnin pitäisi olla ilmaista, laillisesti. Vain tällöin mielestäni toteutuu ideaali "vapaasta tiedosta", joka kuuluu myös Arhinmäen retoriikkaan. Se tosin taitaa tarkoittaa hänelle aika eri asiaa kuin minulle. Jotta tieto oikeasti olisi vapaata, tulisi monista "tekijänoikeusmafian" saavutetuista eduista luopua, mutta se ei valitettavasti taida olla kovin realistista. Alalla tuskin sulatetaan logiikkaa "saitte hyvitysmaksun, lyhentäkää nyt niitä teosten suoja-aikoja". Tätä Arhinmäkikään ei taida ajaa takaa hyvitysmaksulla.

Maksamalla elektroniikasta kallista hintaa, käyttäjän pitäisi kuitenkin mielestäni saada samalla myös sisällön laitteilleen, luvan ladata internetistä mitä haluaa. Nimenomaan elektroniikan ja sähkönkäytön pitäisi olla kallista - ei tieteen ja taiteen - koska ne ovat ne ympäristölle ja ihmisille raskaiksi käyvät digitaalisen kulttuurin ominaispiirteet.

Hyvitysmaksu siis olisi maksu kaikesta warettamisesta ja ympäristön kuormittamisesta. Tämä on tietysti jossain määrin "epäreilua" niitä kohtaan jotka eivät halua käyttää kaistaansa ja kovalevyään muuhun kuin omien kuvien, yms. säilyttämiseen, mutta minusta se pitäisi nähdä veronluonteisena maksuna, jolla käyttäjä tukee taidetta, vaikka ei sitä itse "kuluttaisikaan". Ei kaikista maksuista tarvitse olla suoraa hyötyä itselle. Tämä sosiaalidemokratian perusidea tuntuu melkein kokonaan unohtuneen uusliberalistisesta nyky-Suomesta.

Siinä olen todellakin samaa mieltä Järvisen kanssa, että tekijänoikeuden nimissä ei voi rahastaa loputtomasti. Tuntuu että viimeisen kymmenen vuoden aikana kaikkien tiedostavien digitaalisen sukupolven edustajien automaattiseksi reaktioksi on muodostunut vastustaa kaikkea mitä "tekijänoikeusmafia" lobbaa. Viimeaikaisen tekijänoikeuskehityksen valossa hyvitysmaksu toki näyttäytyy vain yhtenä uutena epätoivoisena yrityksenä rahastaa kaikesta mahdollisesta. Suurten bisnesten lobbausta nyt pitääkin mielestäni aina vastustaa, koska silloin vain pienen eliitin ääni kuuluu.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki heidän lobbaamansa olisi oletuksena huono idea. Hyvitysmaksu on niihin muihin verrattuna erinomainen idea, ja siksi sitä pitäisikin suosia, ja luopua niistä huonommista jotka on aiemmin lobattu läpi. Hyvitysmaksujen myötä yksityiskäyttöön lataavien ihmisten vainoaminen pitäisikin luonnollisesti lopettaa ja kohtuuttomien (ironista kyllä, laissa taidetaan puhua nimenomaan "kohtuullisista") tekijänoikeuskorvausten vaatiminen vähätuloisilta lopettaa.

Hyvitysmaksu ei siis ole ongelmaton ja toimii paremmin teoriassa kuin käytännössä. Siinä on kuitenkin mielestäni paljon enemmän hyvää kuin monet nettikommentoijat haluavat nähdä. Tietenkään se ei ole aivan yhtä hyvä ja oikeudenmukainen keino taata taiteenteon mahdollisuuksia kuin progressiivinen verotus. Hyvitysmaksu on yhtä iso kaikille joten se osuu pahiten pienituloisiin; hyvätuloisten kovalevyjen määrää se tuskin ratkaisevasti vähentää.

Viihde-elektroniikka ei kuitenkaan ole mikään ihmisoikeus, se on eettisesti hyvinkin epäilyttävä teollisuudenhaara. Tiedän, kirjoitan tätä tietokoneella, eikä omatuntoni ole puhdas. Elektroniikan kuuluukin maksaa paljon. Ja sen tulisi tietysti myös kestää kauan, eikä vanhentua tolkuttomalla tahdilla. Nykyinen länsimainen elektroniikan kulutustahti nyt vain on kestämätöntä vaikka asiaa miten päin katsoisi.

Kannatankin osana ratkaisua elektroniikan yhteisomistusta. Ekologisuuden lisäksi siitä saataisiin myös paljon kaivattua yhteisöllisyyttä kun kulttuurielämyksistä nautittaisiin enemmän yhdessä. Miksi jokaisen ihmisen pitäisi omistaa oma digiboksi, blu-ray-soitin, MP3-soitin, älypuhelin, miniläppäri, stereot, televisio, mikroaaltouuni, videonauhuri, pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri? Niitä voisi käyttää myös jaetusti. Näin se viihde-elektroniikan käyttö ei koituisi kohtuuttomaksi kustannukseksi länsimaiden vähätuloisille, kehitysmaiden elektroniikkatyöläisille tai ympäristölle. Tosin esimerkiksi sen itseään kovasti viherpesevän VR:n mielestä jokaisella ihmisellä ilmeisesti on oltava oma älypuhelin.

Samalla tavalla kuin elektroniikka, myös tiede ja kulttuuri ovat mielestäni jaettavia asioita. Myös niiden luomisesta syntyvät kustannukset on jaettava oikeudenmukaisesti, esimerkiksi hyvitysmaksujen ja verojen avulla. Se, että jokaisesta tiedosta tai teoksesta pitäisi yksilöllisesti maksaa, yksilöllisen maksukyvyn mukaan, ei mielestäni ole yhteensopiva tiedon jaetun ja vapaan luonteen kanssa. Myös kustannukset on jaettava tasaisesti, koska tieto on yhteistä hyvää.

PS. Pari lisäpointtia kommenteissa.

Björk ja todellisuuden rajattomuus

2011-11-27T18:47:00.019+02:00

Tämä ei ole varsinaisesti levyarvostelu vaan puolustuspuheenvuoro. Björkin uuteen Biophilia-levyyn (Spotify) kun on suhtauduttu melko nuivasti suomalaisessa musiikkimediassa, ja mielestäni ihan pöhköistä syistä. Björkiin on ilmeisesti vaikeasti suhtautua koska hänen musiikkinsa sijaitsee epämiellyttävän epämääräisellä alueella populaari- ja taidemusiikin välimaastossa.

Yleinen argumentti Biophiliaa vastaan on se, että kaikesta teknisestä kikkailusta (teslakäämin käyttö instrumenttina) ja ulkomusiikillisista elementeistä (biiseihin liittyvät iPhone-applikaatiot) huolimatta levyllä ei ole kunnon biisejä joten se on puolivillainen levy. Sama kritiikki tuntuu kohdistuvan Björkiin hyvin pitkälti muutenkin.

Otan tästä esimerkin Rumban artikkelista, vaikka sama asenne näyttää olevan kaikissa painetuissa suomalaisissa rock-lehdissä joista olen levystä lukenut.

“Krumeluureista huolimatta ilmeistä oli, ettei Björkillä ole hirveästi oikeita kappaleita. Biophilialta erottui pari tarttuvaa raitaa, mutta liikaa käytettiin aikaa biologian oppikirjojen lukemiseen hassulla aksentilla.”

Tästä lainauksesta käy mielestäni täydellisesti ilmi tämä Björkiin yleisesti kohdistunut ennakkoasenne. Björkiä kuunnellaan kuin pop-artistia, vaikka populaarimusiikin raamit eivät sovi kovin luontevasti hänen ympärilleen.

Kuuntelukokemukset eivät riipu pelkästään itse musiikista vaan myös niistä lähtökohdista joista kuuntelemaan ryhdytään. Siihen vaikuttaa aina se asenne, jolla kuunnellaan. Eikä Biophilia tietenkään vakuuta, jos sitä kuuntelee asenteella “haluan tarttuvia poppibiisejä”.

Tämä ns. “oikeiden kappaleiden” vaatimus on juuri tyypillisen kapeakatseista popmedialle. Kirjoitukset perustuvat oletukselle yhdestä ainoasta oikeasta tavasta kuunnella tai tehdä musiikkia. Taiteellinen ja kokeellinen saa olla, mutta ei tarttuvien kertosäkeistöjen ja helposti käsitettävien kappalerakenteiden kustannuksella. Björkiä siedetään sillä ehdolla, että popbiisejä riittää kaikkien “krumeluurien” alla, mutta ei yhtään sen enempää. "Biologian oppikirjojen lukeminen hassulla aksentilla" rajataan joksikin ei-musiikiksi joka ei vain voi kuulua tähän kontekstiin.

Mutta musiikilla ja taiteella on muitakin funktiota kuin olla tarttuvaa ja helppoa. Itse en ole Biophiliaan liittyviin konsertteihin tai applikaatioihin tutustunut, mutta albumin popmusiikin ulkopuolelle jäävät elementit ovat minusta ne kiehtovimmat. Mutual Coren tarttuva biitti tosin kieltämättä toimii kätevänä kiinnekohtana muuten aika abstraktin haahuilun keskellä. Minä siis käytän abstraktia haahuilua myönteisenä laadun ilmaisuna, toisin kuin valtavirran popmedia.

Ainoa kritiikki jota Biophiliasta keksin, on vahvat dubstep-vaikutteet. Mutual Coressa ja Thunderboltissa ne toimivat, mutta kuulostavat paikoitellen aika päälleliimatulta. Tässä on pelissä tietysti oma ennakko-oletukseni. Koen että trendikkäitä dubstep-vaikutteita on lisätty väkisin biiseihin koska Björk haluaa olla hipstereiden mieleen. Tätä en voi tietenkään tietää, vaan kyse on asenteestani. Siitä, että olen vastarannan kiiski, ja karsastan lyhytjänteisten trendien perässä juoksemista. Tykkään kyllä hyvästä dubstepistä, mutta se on ärsyttävän trendikästä... Olen siis elitisti, aivan selvästi. En siinä mielessä, että vastustaisin tarttuvista pop-biiseistä pitämistä. Mutta musiikissa on niin paljon muutakin, ja tuo “paljon muuta” on se mihin Björk on viime vuosien tuotannossaan keskittynyt.

Monella tavalla Biophilia assosioituukin mielessäni The Knifen parin vuoden takaiseen Darwin-oopperaan Tomorrow, in a Year. Molemmat ovat samoissa tieteellis-taiteellisissa sfääreissä liikkuvia, elämää ylistäviä avantgarde-teoksia - nimenomaan biologisesta näkökulmasta. Molemmat ovat myös sitä “abstraktia haahuilua” artisteilta, joilta on perinteisesti totuttu odottamaan niitä “tarttuvia hittibiisejä”, koska niitä ollaan totuttu kuuntelemaan pop- eikä taideartisteina.

Pohjimmiltaan yhtäläisyys, sekä molempien levyjen voima, tulee siitä että niiden abstraktius vastaa elämän todellisuutta. Muoto täydentää sisältöä. Luontoa ei voi asettaa samanlaisiin selvärajaisiin raameihin kuin hittibiisejä. Luonto on rajaton, eikä ihminen kykene sitä suljettuna systeeminä kokonaisvaltaisesti kokemaan. Tiede auttaa paljon sen ymmärtämisessä, mutta luonto on myös taiteellinen kokemus jota ei voi systemaattisesti järjellä selittää. Eikä tieteellisen rationalismin alle alistetulla pop-kappaleen rakenteellakaan.

Biophiliaa ei voi kehua pop-levynä vaan nimenomaan rohkeana yrityksenä käsitellä elävää ympäristöämme, ja samalla tietysti itseämme, taiteen ja teknologian keinoin. Björk ei selvästikään välitä mitä hänestä ajatellaan (kunhan dubstep-hipsterit tykkäävät!) vaan rikkoo taiteen ja viihteen, sekä musiikin ja tietokoneohjelmien, välisiä rajoja ennakkoluulottomasti. Koska hyvin harva saman kaupallisen kaliiberin artisti uskaltaa tehdä näin, Björk saa kunnioitukseni ja ihailuni. Biophilia on arvokas rohkeutensa vuoksi, ei tarttuvuutensa. Sitä ei voi arvostella samoilla kriteereillä kun pop-levyjä. On virhe haukkua Biophiliaa tarttuvien hittibiisien puutteesta, koska se ei ole se pointti.

MySpace on kuollut, kauan eläköön... kuka?

2011-09-17T18:36:00.030+03:00

MySpace oli joitakin vuosia sitten se ehdoton ja pakollinen bändien promootioväylä internetissä. Itse en ole koskaan sen suosiota ymmärtänyt, koska MySpace on mielestäni ollut aina ruma, sekava ja hidas. Silti se näytää edelleenkin olevan se oletussivusto, jossa bändien ainakin pitää näkyä. Melkein kaikilla bändeillä on tili ainakin MySpacessa, muut sivustot ovat sitten mahdollinen lisä siihen. Mielestäni sen pitäisi olla toisin päin, koska bändeille on nykyään tarjolla paljon toimivampiakin vaihtoehtoja kuin MySpace. Ilmeisesti sekin on kyllä monien mielestä toimiva, eihän siitä olisi muuten voinut tulla niin suosittu?

Esittelen tässä mielestäni viisi parasta promootioalustaa, lähinnä aloittelevien ja/tai underground-bändien kannalta. Parhauden kriteerinä on kuitenkin itsekeskeisesti ihan vain oma tapani kuunnella ja etsiä musiikkia, ei se miten suurin osa ihmisistä haluaa musiikin löytää tai se, miten bändit yleensä itse haluaisivat tuoda itsensä kuuluville.

Omassa musiikinkuuntelukäytöksessäni oleellista on hyvä äänenlaatu, ladattavuus (koska minulla on hidas netti ja nettipalvelujen luotettavuus on pienempi kuin oman kovalevyni) ja tietysti se, että kuunteluni menevät last.fm-tilastoihin. Jälkimmäinen liittyy myös tuohon ladattavuuteen, koska sitten voin sentään hallita myös musiikkini metatietoja enkä joudu kärsimään Spotifyn typotetuista biiseistä.

Selailen promosivuja nykyään Chrome-selaimella, koska siihen saa exfm-laajennuksen joka on ihan ehdoton tällaiselle tilastofriikille! Sen avulla pystyy scrobblaamaan eli tilastoimaan kuuntelunsa myös monista nettistreameista, ei vain Spotifystä ja omalta koneeltaan. Yksi laajennuksen hienouksista on myös se, että soivien streamien metatietoja voi muokata, eli biisit saa scrobblaantumaan oikein vaikka nettipalvelussa ne nimet olisivatkin väärin. Valitettavasti exfm:n käyttöliittymä on kuitenkin aika kömpelö se on tehtävä manuaalisesti ja biisi kerrallaan.

1. BandCamp

Parasta BandCampissa ovat sen selkeys, monipuoliset musiikin levitystavat ja tietysti se, että sieltä voi skroplata! Bändit voivat jakaa ja myydä musiikkiaan hyvin monipuolisesti. Se siis soveltuu monenlaisten artistien ja monenlaisten kuuntelijoiden tarpeiden täsmälliseen vastaamiseen. Bändit voivat jakaa levynsä ilmaiseksi tai pyytää niistä minkä tahansa hinnan. Hienoa on myös se, että julkaisuille voi asettaa minimihinnan. Ostaja saa siis halutessaan maksaa niin paljon kuin haluaa, jos mielii tukea artistia minimihintaa enemmän. BandCampin kautta bändit voivat myydä myös fyysisiä levytyksiä.

BandCamp otti tosin takapakkia kun se alkoi vaatia bändeiltä maksua siitä että tarjoavat musiikkiaan ilmaiseksi ladattavaksi. Siinä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka mahdoton bisnesidea ilmainen musiikki näyttää olevan. Sellaista ansaintamallia ei vielä ole keksitykään, joka tarjoaisi kuulijoille mitä haluavat (eli musiikkia melkein ilmaiseksi) ja artisteille mitä tarvitsevat. Paras esimerkki tästä on Spotify joka suosiostaan huolimatta tuottaa siellä soiville artisteille vähemmän rahaa kuin radiosoitto, tai oikeastaan mikään muukaan tulonlähde.

BandCampissa tuntuu myös vallitsevan kaikkein avokätisin ilmapiiri. Siellä musiikkia voi ladata ilmaiseksi paljon useammilta bändeiltä kuin muilla sivustoilla. Se vaikuttaisi myös olevan ainakin joidenkin bändien kannalta toimiva ratkaisu. En rehellisesti sanottuna edes tajua miksi mikään bändi haluaisi käyttää mitään muuta nettipalvelua musiikkinsa jakamiseen tai myymiseen.

2. SoundCloud

SoundCloudin nerokkain innovaatio taitaa olla kappaleiden syvätagittaminen. Siinä voi siis merkitä eri kohtia kappaleista. Vielä kun saisi moniraitaisen syvätagittamisen, niin että voisi merkitä yksittäisiä kappaleiden soundeja ja raitoja! SoundCloud on suunniteltu ensisijaisesti biisikeskeiseksi palveluksi, eikä siellä edes ole varsinaista albumilistausta. Kappaleista voi kuitenkin koota erilaisia settejä, myös albumikokonaisuuksista.

Varmaan tämän raitakeskeisyyden vuoksi SoundCloud on varsinkin DJ:den suosiossa ja sitä on kätevää käyttää miksausten jakamiseen. Ilmeisesti biisien tietoihin on mahdollista lisätä myös niiden BPM vaikka en olekaan vielä nähnyt sitä ominaisuutta käytössä.

SoundCloudista ei voi ladata raitoja omalle koneelle, mutta ei se minua niin paljon haittaa koska streamit kuitenkin scrobblaantuvat! Valitettavasti palvelu kuitenkin olettaa esittäjän nimeksi automaattisesti vain ja ainoastaan käyttäjätunnukset. Se on usein levy-yhtiön nimi tai bändin nimestä johdettu käyttäjätunnus. exfm:llä nämä tiedot olisi kyllä mahdollista muuttaa, mutta se on todella työlästä.

BandCampin ja SoundCloudin ylivoimaisuudesta (MySpacen, Twitterin ja Facebookin jälkeen) kertoo myös tämä bloggaus, jonka äänestykseen osallistuneiden mukaan että BandCamp on näistä kahdesta se hieman parempi (57 % vs. 40 %).

3. Last.fm

Se scrobblaa! Sieltä saa mahtavia tilastoja ja suosituksia!

Musiikkitiedostojen hankkimiseen se ei kuitenkaan ole kahden edellisen palvelun veroinen. Näytebiisit ovat vain 128 kbps-laatuisia MP3-tiedostoja, eikä käytettävyys ole kauhean hyvä koska latauksia ja streamauksia pitää etsiä monimutkaisesti ja ne on soitettava tai ladattava yksitellen.

Last.fm:ssä palvelun sosiaalinen puoli on poikkeuksellisen vahvoilla. Palvelussa ei ole vain kavereita ja keskusteluita, vaan kaikki last.fm-käyttäjät antavat oman panoksensa palvelun kehittämiseen myös passiivisesti, ihan vain käyttämällä palvelua. Jokainen last.fm-käyttäjä on musiikin suosittelija, vaikka ei sitä itse tiedostaisikaan.

Olenkin todennut että last.fm on ylivoimaisesti paras paikka internetissä löytää uutta musiikkia. Harvemmin suoraan sieltä lataamalla, koska siellä on kuitenkin suhteellisen vähän latauksia tarjolla, vaan yhteisöllisen suodatuksen seurauksena syntyneistä suosittelu- ja samanlaisuuslistoista. Vaikka musiikkia ei koskaan hankkisikaan last.fm:stä, se on silti erinomainen työkalu. Sitä parempi tietenkin, mitä aktiivisemmin myös bändit itse tuovat itseään esille siellä.

4. Jamendo

Jamendo on johtava Creative Commons -musiikin nettipalvelu. Mikäpä olisi hienompaa kuin nettisivu jolta saa ladattua ilmaiseksi musiikkia jota usein saa myös käyttää täysin vapaasti ei-kaupallisiin tarkoituksiin! Jamendon valikoima on kuitenkin suppea, koska aika harvat haluavat tai voivat luopua edes osasta tekijänoikeuksiaan. Usein takana tosin taitavat olla artistien sijaan edunvalvontajärjestöt (esim. Teosto), jotka eivät anna jäsentensä jakaa edes osaa tuotannostaan muuten kuin copyrightin alla.

Selainrintamalla Chrome pätee Jamendonkin suhteen: Jamendo Radio -laajennuksen avulla myös Jamendon saa ainakin teoriassa skroplaamaan. Toivottavasti betavaiheesta päästään nopeasti kunnolla toimivaan vaiheeseen, koska en minä kovasta yrityksestä huolimatta mitään saanut tilastoihini.

5. ReverbNation

ReverbNation on ominaisuuksiltaan oikeastaan aika suora MySpace-klooni mutta se on mielestäni selkeämpi ja käytettävämpi. Bändi voi tarjota musiikkiaan ilmaiseksi ladattavaksi, mutta se tuntuu olevan tällä sivustolla harvinaisempaa muualla.

Addendum: Crowd funding

Lopuksi haluan tuoda esille myös crowd funding -sivustot. Muun muassa Sell a Band ja Kickstarter tarjoavat bändeille uusia mahdollisuuksia digitaalisen ansaintalogiikan piirissä. Niiden avulla bändit voivat rahoittaa omia levytysprojektejaan faniensa avulla. Fanit siis maksavat musiikista ennen kuin sitä on edes tehty, ja vastineeksi saavat eksklusiivista sisältöä.

Rahoitusosuuksia on usein hyvin monen kokoisia. Pienimmällä saa esimerkiksi levyn ladattavaksi kunhan se vain valmistuu. Isommissa osuuksissa on mukana yleensä jotain hyvin personoitua ja intiimiä kuten mm. illallinen artistin kanssa tai sponsorille kirjoitettu biisi. Tai Vincent Gallon tapauksessa seksin harrastaminen.

Projektikohtaista rahoitusta pidemmällekin konseptin vie uusi, vielä betavaiheessa oleva Patronism.com, joka yrittää elvyyttää vanhaa kunnon mesenaattijärjestelmää digitaalisessa muodossa. Siinä kyse ei ole enää yksittäisten levytysten rahoittamisesta kolehtihenkeen vaan tavoitteena on että fanit tavallaan maksavat taiteilijalle palkkaa. Tietyllä kuukausiosuudella on mukana rahoittamassa taiteilijan työtä ja elämää ja vastineeksi saa kuunneltavakseen artistin koko tuotannon sekä interaktiivista ja personoitua sisältöä.

Toivottavasti jotkin näistä nettipalveluista nousevat MySpaceiksi MySpacen tilalle. Jätin videopalvelut kuten YouTuben ja Vimeon suosiolla pois käsittelystä.

Vuoden 2010 parhaat levyt

2011-01-09T14:16:00.030+02:00

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf: Sama Sadja

Tämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome: Nos Chants Perdus

Spotify

Rome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa jonka laittaa mielellään soimaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX: Iäti

Kaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran ja Pedot mennen tullen. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä se on yhtye joka on ollut parhaimmillaan silloin kun on ollut haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (jossa muuten on vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle, tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National: High Violet

Spotify

Mitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Oli pakko minunkin lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimeks kuvaus siitä kuinka vaikea surusta - masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä - on päästä yli.

6. Massive Attack: Heligoland

Spotify

Massive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin ja Mezzaninen leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis: Born Again

Spotify

Michael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan "ei se määrä vaan se laatu". Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. "oikeisiin" instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke: Absolute Dissent

Spotify

Killing Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden rankkuus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans: My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Spotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille, vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock: Tomorrow, in a Year

Spotify

Tästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioittavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo: Viimeinen näytös

Spotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin "objektiivinen" arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa kappale on itseasiassa tehty ennen Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertoman aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.

Tallenne on vankila

2010-11-19T17:18:00.006+02:00

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen "auteur"-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässä luennossaan, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä.

Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista "oikeaa" versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde.

Syntyi ajatus siitä, että on olemassa "biisejä"; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista tulee siis jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille.

Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema.

Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on - ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että "musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua", mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä.

Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona.

Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen ("jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!"). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä - miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Pyhä toimitus

2010-10-01T16:18:00.008+03:00

Joskus kauan sitten uuden levyhankinnan kuunteleminen oli harras tilaisuus, tärkeä rituaali. Levyjä omisti vielä vähän, joten jokainen uusi tuntui erityiseltä ja ihmeelliseltä. Siihen halusi kunnolla keskittyä. Levykokoelma on niistä ajoista karttunut melkoisesti ja kuuntelutottumukset muuttuneet melko tietokonekeskeisiksi. Enää uudet levyt eivät tunnu juuri missään, varsinkin kun ostan nykyään paljon aiempaa vähemmän fyysisiä levyjä, ja nekin yleensä käytettyinä.

Swansin paluulevy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky onkin ensimmäinen ihan uusi, muoveissa ollut käyttämätön CD, jonka olen ostanut puoleen vuoteen. Swans on minulle sen verran tärkeä bändi ja tämä hankinta sen verran poikkeuksellinen, että ikiaikaisen rituaalin herättäminen henkiin oli paikallaan.

Tärkein ensiaskel rituaalissa on se, että sammuttaa tietokoneen. Jos kuuntelee musiikkia tietokoneella, on tarjolla liikaa asioita jotka häiritsevät keskittymistä. Internetin täydeltä virikkeitä, joihin hajottaa huomiotaan. Seuraavaksi laitetaan valot ja vaatteet pois, koska musiikki - etenkin Swans - kuulostaa parhaalta pimeässä ja alasti. Kännykkä laitetaan äänettömälle ja piiloon. Syödään hyvin etukäteen ja pidetään muutenkin huoli siitä että on fyysisesti mukava olla, että voi keskittyä kokonaan sielun nautintoihin.

CD-soittimeni on alkanut jo osoittaa vanhentumisen merkkejä, mutta onneksi DVD-soittimella voin yhä kuunnella levyjä silloinkin kun tietokone on pois päältä. Levy sisään, sitten tarkistetaan että kaiuttimet osoittavat täsmälleen oikeaan suuntaan ja valitaan sohvalta juuri oikea paikka ja asento niin että korvat ovat optimaalisessa suunnassa kuulemisen kannalta. Silmät kiinni, musiikki soimaan ja nauttimaan jostain uudesta ja arvokkaasta. Ainutlaatuisesta ensimmäisestä kuuntelukerrasta, jota ei koskaan saa takaisin. Yhtään levyä ei voi kuulla uusin korvin kuin sen yhden kerran.

Tällä kertaa kuuntelin levyn sitten samantien toistamiseen putkeen, kun sillä on sopivasti pituuttakin 45 minuuttia - kyllä vinyyliaikana osattiin tämä ajoittaminen paljon nykyistä paremmin. Toisella kerralla oli tosin laitettava valoa sen verran, että näki lukea lyriikoita kansilehtisestä samalla kun niitä laulettiin. Instrumentaalien kohtien aikana voi mietiskellä monitulkintaisia kohtia, tutustua krediitteihin tai hienoihin kansitaiteisiin.

Toisella kerralla levy yleensä kuulostaakin jo paremmalta. Tänä syksynä alkaneissa etnomusikologian sivuaineopinnoissani olen oppinut mm. sen että nautittavassa musiikkiesityksessä on oltava sopivassa suhteessa ennakoimattomuutta ja ennakoitavuutta. Koska ihmismieli rakentaa musiikin ajallisessa jatkumossa, on sitä jotenkin kyettävä hahmottamaan muistin kautta. Jossain määrin on siis osattava arvata mitä kuulee seuraavaksi.

Jos ääni on täysin ennalta-arvaamatonta, sitä ei osaa mieltää musiikiksi. Toisaalta täysin ennakoitava musiikki on tylsää eikä stimuloi mieltä. Ennakoitavuus ja ennakoimattomuus ovat tietenkin täysin yksilö- ja kulttuurikohtaisia kokemuksia, eivät objektiivisia totuuksia. Esimerkiksi noisekin noudattaa tiettyjä lainalaisuuksia ja on noiseen tottuneelle ihmiselle jossain määrin ennakoitavissa.

Parhaimmillaan nämä kaksi ääripäätä ovatkin tasapainossa. Yleensä sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla ennakoimattomuus on kuitenkin voitolla, ainakin parhaiden levyjen kohdalla. Hyvin ennakoitava levy voi kyllä iskeä jo ensimmäisellä kerralla, mutta se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin ne aluksi ennakoimattomat ja "vaikeat" levyt jotka aukeavat hitaasti kuulijalle. Ne kuitenkin ovat lopulta ne parhaimmat ja kestävimmät kuuntelukokemukset. Ja sellainen on myös tämä uusi Swansin albumi.

Ensimmäinen kuuntelukerta oli toki hyvin jännittävä, koska biiseissä tapahtui paljon ennakoimattomia asioita. Oli ihanaa kuunnella jotain levyä ilman ennakko-oletuksia koska en ollut lukenut arvosteluja tai sortunut lataamaan levyä MP3:sina jo ennen julkaisupäivää. Korvat ja mieli avoimena odotin jännityksellä mitä kuulen seuraavaksi.

Kokemus ei kuitenkaan voinut olla vielä yhtä nautinnollinen kuin toisella kerralla, koska en voinut ollenkaan ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu. Toisella kerralla minulla oli jo muistijälki joten saatoin muodostaa mielessäni kokonaiskuvaa levystä, kappaleista ja niiden osista. Toisella kerralla voi jo keskittyä yksityiskohtiin, uusien asioiden löytämiseen jokseenkin tutusta esityksestä. Niin että taideteoksen koko moninaisuus vihdoin avautuu mielessä.

Mauttomat hedelmät

2010-09-08T17:52:00.004+03:00

CMX:ltä on tulossa pitkästä aikaa uutta materiaalia - edellisestä studioalbumista on ehtinyt kulua jo ennätykselliset kolme vuotta. Spotifyssä on jo kuultavissa kaksi 29.9. julkaistavan Iäti-levyn kappaletta, Sateenkaaren pää ja Linnunrata. Näiden kahden kappaleen perusteella tulossa entistäkin pahempaa iskelmää! Yhtyehän on jo reilun kymmenen vuoden ajan tehnyt ennalta-arvattavasti vuorotellen haasteellisia ja helppoja levyjä, ehkä niitä voisi kutsua myös pää- ja välitöiksi. Yrjänä on sanonut haastattelussakin, että Talvikuninkaan koukeroisuuden jälkeen Iäti etsii yksinkertaista ilmaisua.

Aina Rautakanteleen (1995) jälkeen joka toinen CMX:n levy on ollut melko kunnianhimoinen kokeilevampi teos, joka toinen suoraviivaista radiorockia. Discopolis (1996) flirttaili avomielisesti koneiden kanssa, Dinosaurus Stereophonicus (2000) oli massiivinen progeretrotupla, Aion (2003) hienosti pahuutta käsittelevä yhtenäinen konseptilevy ja Talvikuningas (2007) oli yhtyeen uran saumattomin temaattinen kokonaisuus, Suomen olosuhteissa harvinaislaatuinen scifiproge-eepos. Näiden kunnianhimoisten levyjen välissä on sitten tullut kevyempiä levyjä, joista jokainen on ollut edellistä popimpi ja ehkä jopa iskelmällisempi. Näitä CMX:n uran vastinpareja voisi kutsua vaikka myös sanapareilla progressiivinen/konventionaalinen tai tekotaiteellinen paska/kaupallinen paska.

Iätin digitaalisten sinkkujen perusteella tämä saattaisi olla ehkä jopa ensimmäinen CMX-levy joka on kokonaan iskelmää. Aiemmilla "välitöillä" näitä kappaleita on ollut lähinnä yksittäisiä, kuten Kain, Silmien takana, Kauneus pettää tai se kaikkein kamalin, Kuolemaantuomitut. Kyse voi aivan hyvin olla siitä että CMX todellakin haluaa olla sekä progea että iskelmää, mutta ilkeä mieleni esittää kuitenkin kyynisemmän teorian: joka toisen CMX-levyn pitää olla radiosoittoon pääsevää tyhjänpäiväistä poppia jotta heillä on resursseja tehdä seuraavasta levystä taiteellisesti tinkimätön. Tällä kertaahan uuden levyn kappaleet taitavat soida jo Radio Novassakin. Ehkä tämä on välttämätöntä näinä levyteollisuuden kriisin aikoina.

CMX:n popimman puolen tiivistää hämmentävän hyvin parin vuoden takainen Kaikki hedelmät -kokoelma, jonka nyt kirjastosta lainattuani sain kuunneltua kokonaisuutena - yksittäiset kappaleethan olivat jo aiemmilta levyiltä tai Spotifystä tuttuja. Levyn kuuntelu oli siksi hämmentävä kokemus, että osasin kaikki kappaleiden sanat ulkoa. Siis myös niiden joita olen inhonnut ja kuunnellut elämässäni ehkä kaksi kertaa, kuten Kuolemaantuomitut, Uusi ihmiskunta tai Kivinen kirja. Hittikokoelmana tupla on siis todella onnistunut, koska siihen on niin hyvin saatu tiivistettyä päähän jumiin jäävät "klassikot". En pidä kyllä yhtäkään niistä millään tapaa CMX:n parhaimpiin tai kestävimpiin kuuluvina kappaleina, mutta eihän niiden esille tuominen olekaan hittikokoelmien tarkoitus.

Toinen jännä havaintoni oli se, kuinka selkäytimessä noiden kappaleiden paikka alkuperäisillä albumeilla tai jopa bändin ensimmäisellä Cloaca Maxima -kokoelmalla minulla on. Kun biisi päättyy, oma mieli jo laittaa siihen perään sen alunperin tutuksi tulleessa kontekstissa seuraavaksi tulevan biisin, ja kokoelmalevyn "väärä" biisijärjestys tuntuu aivan luonnottomalta. Syntyy siis hämmentävä yhdistelmä tuttuutta (lähestulkoon alitajuisesti muistista ulos soljuvat sanoitukset) ja vierautta (väärä biisijärjestys).

Cloaca Maximasta on myös mainittava sen verran että se taitaa olla minulle kuitenkin se kaikkein tärkein ja rakkain CMX-levy vaikka se ei olekaan se paras, eikä edes studioalbumi. Kokoelmaan kuitenkin tutustuin ratkaisevassa vaiheessa, lukiossa, kun olin vasta aloittelemassa CMX:n kuuntelua. Kyseisen triplakokoelman jokainen levy toimii harvinaisen hyvin myös omana kokonaisuutenaan ja varsinkin kakkos- ja kolmoslevy soivat minulla vuosituhannen taitteessa todella runsaasti.

Palatakseni siihen kuinka CMX levy toisensa jälkeen "myy itsensä" uudestaan entistä pahemmin kaupallisuuden alttarilla: toki on heidän oikeutensa tehdä millaista musiikkia haluavat ja sinänsä esimerkiksi Linnunrata-kappaleen julkaisua voi pitää paljon kapinallisempana liikkeenä kuin vaikkapa tuon Kivisen kirjan, joka on varsinainen CMX-kliseeautomaatti. Minua se ei vain kiinnosta, koska saan koko ajan vähemmän irti perinteisesti popmusiikista, vaikka on silläkin paikkansa sydämessäni. Voisin varmaan siis suosiolla jättää joka toisen CMX-levyn ostamatta, koska ne ovat olleet jo niin pitkään täysin unohdettavia. Sen kyllä myönnän, että noista iskelmällisemmistä kappaleista Rautalankaa uppoaa minuun ihan täysin.

Kaikkialla läsnä oleva musiikki

2010-08-31T20:00:00.012+03:00

Musiikin digitalisoitumisesta puhuttaessa keskitytään yleensä siihen kuinka valtavia haasteita se asettaa musiikin tekemisen mahdollisuuksille. Yleensä "keskustelu" perustuu vieläpä yksiuloitteisesti siihen miten kaikki oli aiemmin paremmin ja olisi nytkin, elleivät ne musiikin kuuntelijat olisi niin moraalittomia piraatteja. Alan itsekin pikkuhiljaa uskoa että piratismi oikeasti heikentää levymyyntiä. Se ei kuitenkaan itsessään ole huono asia.

Huono asia on se, jos musiikin tekemisestä tulee mahdotonta tai todella vaikeaa. Perinteisesti levynmyynti ja tekijänoikeuskorvaukset ovat olleet ne taloudelliset mekanismit jotka ovat mahdollistaneet musiikin tekemisen. Se ei kuitenkaan ole ainoa mahdollisuus, ja nykytilanteessa näyttääkin olevan jo mahdottomuus. Voihan silläkin olla hyvät puolensa: koska musiikin teko ei ole taloudellisesti kannattavaa, ei ainakaan tehdä "kaupallista paskaa". Eihän musiikin arvoa ole koskaan voinut oikeasti mitata rahassa ja nyt sitä ei ainakaan voi tehdä dollarinkuvat silmissä.

Todellisuudessa taitaa tosin ennemminkin käydä niin että musiikki polarisoituu voimakkaasti tuolla "kaupallisuus"-akselilla: on pakko tehdä todella kaupallista ja laskelmoitua kamaa että saa tarpeeksi tuloja, tai sitten on tyydyttävä tekemään todellista underground-kamaa kengännauhabudjetilla. Jälkimmäiseen luokkaan kyllä kuuluu paljon hienoja teoksia eikä siis ole mielestäni mitään huolta siitä että hyvän musiikin tekeminen lakkaisi. Mutta kyllä se varmasti on vaikeutunut ja vaikeutuu kun muusikot joutuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa harrastustaan.

Oma ratkaisuni tähän ongelmaan olisi kansalaispalkka ja valtion sponsoroima studioaika, mikä ei varmaankaan voisi toimia nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisten arvojen ja talouden pitäisi luultavasti muuttua paljon suuremmassakin mittakaavassa. Kuulostan varmaan ihan kommunistilta kaiken lisäksi, joten ei utopistisia ajatuksiani välttämättä kannata ottaa tosissaan.

Tästä minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa tänään. Minun piti kirjoittaa pienemmälle huomiolle jääneestä musiikkikulttuurin muutoksesta jonka 2000-luku ja digitaalisuus ovat tuoneet mukanaan. Nimittäin musiikin tunkeutuminen jokaiseen hereilläolon hetkeen. Osittain tähän suuntaan kehityksen veivät jo Walkman ja Discman, mutta jotenkin tuntuu että iPod vei sen aivan uudelle tasolle. Toki muitakin tavaramerkkejä on, mutta nämä popularisoiduimmat tuotteet ovat hyviä symboleja mobiilin kuuntelukokemuksen muutoksille.

Olen omistanut yhden MP3-soittimen ja sen hajoaminenkin alkaa tätä nykyä tuntumaan onnekkaalta tapahtumalta. Kannettava CD-soittimenikin on kadonnut jonnekin. Mutta olen tyytyväinen tilanteeseen. Haluan, että elämässäni on myös musiikista vapaita hetkiä, etenkin, kun liikkeessä musiikki ei pääse oikeuksiinsa. Taustameteli häiritsee jonkin verran parhaimpienkin kuulokkeiden kanssa mitä pitää kompensoida suurella äänenvoimakkuudella mikä taas ei tee hyvää kuulolle. Suurta kauhistusta minussa aiheuttaa ennen kaikkea se, että nykyteinit kuuntelevat musiikkia mm. kännyköiden kaiuttimista tai iPodin omilla surkeilla kuulokkeilla.

Niin kuulokkeilla kuunnellessa kuin radiossakin kompressoitu musiikki toimii parhaiten, koska hiljaisuuden ja äänekkyyden välinen dynamiikka ei toimi taustahälyn kanssa. Eikä ärsytä liikaa välinpitämätöntä kuulijaa. Tuntuu että kuuntelun muuttuneet tavat ovat vaikuttaneet musiikin tuotantotapoihin (ennenkaikkea masterointiin) ja päinvastoin, eikä loudness warille näy loppua.

Mobiilista musiikista kieltäytyminen on minulle kai ennen kaikkea asketismia. Minulle riittää aivan hyvin yksi musiikkilaite. Sellainen, jonka kanssa saan yleensä olla ihan rauhassa, omassa kodissa, ilman ulkomaailman häiriötekijöitä. Niin että musiikkiin saa keskittyä sen ansaitsemalla hartaudella. Haluan myös nauttia hiljaisuudesta, ympäristön äänistä ja muustakin lähistöni havainnoinnista. Useasta musiikkisoittimesta kieltäytyminen on tietysti myös epämaterialistinen ja ekologinen ratkaisu. Varsinkin, kun MP3-soittimet ja musiikkipuhelimet tehdään tahallaan nopeasti hajoaviksi ja vanhentuviksi.

Kannettavilla musiikkisoittimilla on myös hyvin suuri epäsosiaalistava vaikutus: jokainen voi eristää itsensä muusta maailmasta musiikilla. Silloin sulkee myös mielensä uudelta ja vieraalta, toisilta ihmisiltä, luonnon ääniltä, niin monilta maailman tarjoamilta virikkeiltä. MP3-soitin on hyvä esimerkki nykyteknologiasta joka tukee yksilöiden eristäytymistä yhteisöstä. Klassinen esimerkki on tietysti henkilöauto.

Mainitsin radion jo aiemmin. Olin erittäin iloinen kun VR päätti lopettaa radion tarjoamisen junissaan. Vielä toivoisin että TKL lakkaisi soittamasta radiota busseissaan, niin että julkisista kulkuneuvoistakin saataisin musiikittomia rauhoittumisen tiloja. Nykyradio suppeine soittolistoineen vie kaiken mehun musiikista. Paraskin biisi menee pilalle puhkisoitolla, radiokanavan kompressoimana ja huonon äänentoiston raiskaamana. Suuri osa radioissa soivista ikivihreistä kuitenkin on oikeasti hyviä kappaleita, eivät ne olisi muuten jääneet kollektiiviseen muistiin. Mutta liiallinen toisto pilaa nekin.

Pahinta mitä biisille voi tehdä, on laittaa se radion tehosoittoon. Jos niitä soittolistoja ei olisi, ei bändienkään tarvitsisi stressata sitä pääsevätkö he radioon. Koska ammattimainen levymusiikin teko on ilmeisesti ainakin Suomessa kiinni pitkälti radiosoitosta, syntyy taiteellisiin kompromisseihin helposti johtava tarve miellyttää. Tässä yksi syy lisää miksi musiikinteon rahoittamisen järjestelmät pitäisi uudistaa radikaalisti.

Enemmän radiossa kuitenkin häiritsee tietysti mainokset ja spiikit. Minusta on kamalaa, että pakollisilla työmatkoilla joutuu jatkuvan mediapommituksen kohteeksi. Sikäli kyllä ymmärränkin MP3-soittimien yleisyyden busseissa, koska silloin matkustaja saa sentään itse päättää millaiselle informaatiolle altistuu. Itse en haluaisi altistua millekään vaan bussimatkat saisivat olla puolestani hiljentymiselle pyhitettyjä arjen siirtymisriittejä. Ilmeisesti liikennöitsijät joutuvat maksamaankin Gramexille tai Teostolle vaikka oikeasti heille pitäisi maksaa siitä että mainostavat radion kautta ihmisille jatkuvasti tarpeettomia tavaroita. Henkilöautoilun suosioon saattaa pienessä määrin vaikuttaa sekin, että myös siellä saa itse valita mitä ääniä joutuu kuuntelemaan matkansa ajan.

Tänä aamuna jouduin vastentahtoisesti kuuntelemaan Radio Suomipopista äänekästä, vauhdikasta ja kaikinpuolin trendikkään nuorekasta LÄPPÄÄ pornosta. Kyllä porno on minusta ihan yhtä hyvä puheenaihe kuin mikä muukin tahansa, mutta en minä kaipaa tässä yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa yhtään enempää päällekäyviä mediaviestejä aiheesta. Mieluummin kuuntelisin vaikka linja-auton hypnoottista tärinää Hämeenkadun mukulakiviä vasten.

Koenkin oikeastaan että iltapäivälehtien lööppien lisäksi julkisissa tiloissa (kaupat, kulkuneuvot, yms.) soiva radio on pahimpia julkisen mediamaiseman osatekijöitä. Molemmat ovat kutakuinkin täysin pakenemattomissa jos haluaa edes pysyä hengissä (ts. ostaa ruokaa) eikä missään ole pakoa informaatiovyöryltä jonka taustalla on yksinomaan taloudellisen voiton tavoittelu, joka usein saa polttovoimansa pelosta ja hysteriasta.

Kenties tämä musiikin banalisoituminen koko ajan joka paikassa kuultavaksi taustahälyksi on yksi niistä syistä miksi noise antaa minulle niin paljon, ja miksi nautin niin paljon hiljaisuudesta ja muidenkin äänien kuuntelemisesta. Onkin ehkä käynyt niin, että noise on minulle musiikkia ja radio melua. Masami Akitaa eli Merzbow'ta lainatakseni: "I have no idea what you term ’Music’ and ’Noise.’ It’s different depending on each person. If noise means uncomfortable sound, then pop music is noise to me."

Veren musiikkia

2010-08-29T20:25:00.009+03:00

Daniel Menche on suosikkinoiseartistini, Daniel Menche on ihana. Se on high schoolin kirjastossa töissä ja sillä on söpö koira jonka suosikkilevy on Current 93:n Dogs Blood Rising. Sen "musiikki" on jotain suurempaa kuin tavallinen noise. Se on paitsi raakaa, myös tavattoman kaunista. Meluvallit nousevat luonnosta - viimeaikaisissa julkaisuissa vesiputousten äänet ovat olleet tärkeässä osassa. Daniel Menche harrastaakin myös mustavalkoluontokuvausta.

Monessa mielessä Menche muistuttaa japanilaista Aubea. Molempien variaatio noisesta on hieman "harmonisempi" kuin muilla genren artisteilla ja heidän levynsä ovat yleensä vahvasti temaattisia - yhdistävä teema on yleensä orgaanisessa lähdeäänityksessä jota on sitten enemmän tai vähemmän muokattu tarkoituksenmukaiseksi ääneksi.

Koko noisen pointti on ylistää ääntä joka ei ole musiikkia. Nautin suuresti myös muiden äänien kuin musiikin kuuntelemisesta - niin koneiden kuin luonnonkin. Menchen taide syntyy orgaanisesti todellisuudesta, nostaen minimalistisenkin kenttä-äänityksen musiikkiteoksen korokkeelle ja samalla se nostaa myös luonnon sen ansaitsemalle korokkeelle. Melu on erottamaton osa luontoa, se nousee musiikkia luontevammin siitä yrittämättä asettaa todellisuutta ihmismielen luomiin leimoihin ja rakenteisiin kuten populaarimusiikki tekee. Näin se ilmaisee jotain mikä on käsitteelliseltä ja sanalliselta kommunikaatiolta ikuisesti ulottumattomissa. Kyse on jostain kieltäkin vanhemmasta, primaalisesta asiasta, joka nousee suoraan erottomattomasta yhteydestämme muuhun luontoon.

Parhaimmillaan noise on juuri sellaista millaisena Daniel Menche sen välittää: hypnoottista, läpitunkevaa, ahdistavaa mutta puhdistavaa, päällekäyvää kuin villi luonto mutta yhtälailla ravitsevaa kuin maasta nouseva elämä. Siinä tuoksuu multa, kuuluu veden pauhu ja välittyy mielikuva valtavasta, pilvettömästä ja valosaasteettomasta talviyön tähtitaivaasta joka avautuu alati äärettömänä yllämme.

Lopuksi luonnollisesti vielä ääninäytteitä Spotifystä. Viimevuotinen Kataract on hyvin lähellä kenttä-äänitystä ja kattaa 40 minuuttia vesiputoksen mylvintää. Tämän vuoden materiaalista Hover on hänen työpaikkansa oppilaiden kanssa tehty aavemainen kuoroteos ja Menche on päässyt mukaan myös Sub Rosan loistavan An Anthology of Noise and Electronic Music -kokoelmasarjan uusimmalle kutososalle. Kokoelman kappale Fulmination edustaa Menchen rytmisempää ja teollisempaa tuotantoa, joka luo puolestaan mielikuvia helvetillisistä metallisulattamoista ja konepajoista.

Vainohullu perjantai 13. päivä

2010-08-14T11:09:00.010+03:00

Pitkästä aikaa voisin kirjoittaa ihan perinteisen keikkaraportin. Tampereen Dog's Homessa kuultiin eilen vaihtoehtoisempaa konemusiikkia genrerajoja pahemmin kunnioittamatta. Illan aloitti puolityhjälle salille esiintyneen, Älymystöstä paremmin tutun, Tapheadin ambient-henkinen keikka. Kyseessä oli illan minimalistisin esitys, niin musiikin kuin esiintymisenkin osalta. Läppäri, kitara ja pedaaleja. Musiikki oli varsin hypnoottista ja esiintymisen sijaan tulikin lähinnä tuijoteltua asematunnelin elämää transsissa. Jotenkin vain toimi silloisessa mielentilassa; yleensähän tuon tyyppiset keikat ovat aika tylsiä kokemuksia ja musiikki pääsisi paremmin oikeuksiinsa kotikuuntelussa. Nyt kaikki jotenkin kuitenkin osui kohdalleen, osittain siksi että baarissa oli suunnilleen yhtä hiljaista kuin kotonakin.

Toisena esiintynyt latvialainen Autogen-Mutagen, jonka lavashow'hun taas oli panostettu kunnolla. Tuli hieman mieleen Haeretici 7o74:n keikka samalla lavalla tämän kesän Lumouksessa, koska samalla tavalla pääosassa oli teatteri eikä niinkään se melko tylsä nupinvääntely. Autogen-Mutagen sai tosin senkin näyttämään mielenkiintoiselta. Lavapreesensin keskiössä olivat lihakoukuista katossa roikkuvat elimet; aivot, sydän ja keuhkot. Näihin iskettiin mikitettyjä ruiskuja ja elimiä puristelemalla soitettiin musiikkia. Todellisuudessa suurin osa ellei kaikki äänistä toki tulivat perinteisemmistä laitteista.

Bändi oli pukeutunut hieman steampunk-henkisesti ja elektroniset laitteetkin olivat sopivan retron näköisiä. Mielikuvia syntyi välittömästi lovecraftilaisiin hulluihin tiedemiehiin, jotka uteliaisuudessaan menevät liian pitkälle, biologian ja järjen tuolle puolelle. Kenties he yrittivät luoda tohtori Frankensteinin hengessä elämää kuolleisiin elimiin luonnonvastaisilla äänitaajuuksilla tai tutkivat toismaailmallisen äänen luonnetta itsessään. Keikka alkoikin mukavan kokeellisena surinana ja muuttui siitä sitten rytmisemmäksi ja perinteisemmäksi konemusiikiksi, kuulostaen jossain matkan varrella tosin vähän liikaakin Coililta.

Välillä bändi teki lavalla muistiinpanoja ja palasi sitten taas mittareittensa ääreen. Laskimessa hohti keikan alun luku 666, mikä ei kuitenkaan tuntunut sen enempää saatanalliselta kuin korniltakaan. Kokonaisvaikutelma syntyi ennemminkin moraalin tuolle puolelle eksyneistä tutkimusmatkaajista, jotka eivät välitä omasta mielenterveydestään tai siitä mihin kokeet heidät vievät, tabuista huolimatta. Uteliaisuus on liian suuri ja kaikki ajatuksen väylät on kuljettava. Luonnollisena loppuna toinen bändin jäsenistä syötti toiselle palasia leikellyistä elimistä.

Seuraavaksi esiintynyt helsinkiläinen Aprox. oli periaatteessa jotain täysin muuta. Hiphopia ja elektropopia sekaisin, mutta kuitenkin jotenkin niin vinksahtaneen itseironisella metapop-asenteella esitettynä että se sopi illan muuten kokeellisempaan musiikkilinjaan erinomaisesti. Varsinkin kun läppärin ja mikin kanssa puuhastellut yhden miehen bändi saarnasi lavalla parhaimmillaan kuin häiriintynyt bling bling -pappi. Revittelevästä esiintymisestä tulikin svengaavimmillaan mieleen Jim Thirlwell/Foetus. Uskonnon ja popin konventiot yhdistyivät postmodernilla tavalla joksikin mikä oli pinnaltaan kovin mainstreamia, mutta toimi myös jollain syvemmällä kriittisemmällä tasolla. Meluisilla efekteillä esiintyjä myös dekonstruoi perinteisempiä tarttuvia konerytmejä joksikin mikä samaan aikaan pilkkasi mutta myös kunnioitti elektronisen tanssimusiikin perinteitä.

Illan päätti minimalistisempi yhden hengen bändi, niinikään latvialainen Thinner. Musiikki oli aika tavallista rytminoisea ja lavaesiintyminenkin koostui huomaamattomasti nuppienvääntelystä ja paidattoman miehen hervottomasta heilumisesta. Tapheadin tapaan tämäkin keikka meni katsellessa hypnoottisena tyhjyyteen, koska ei lavallakaan ollut mitään näkemistä. Tässä vaiheessa väsymys kuitenkin alkoi jo painaa sen verran, ettei musiikista oikein osannut saada mitään irti. Muutenkin tuntui että kaikki illan keikat olivat tuplasti liian pitkiä, mikä ei johtunut siitä että ne olisivat olleet huonoja, vaan siitä että keskittymiskykyni oli huono tai musiikin intensiteetti kärsi liian pitkälle venytetystä show'sta.

Toisen kylän poika

2010-07-21T20:09:00.011+03:00

On se kumma että näiden työkiireiden keskellä ensimmäinen päivittämiskynnyksen ylittänyt kokemus on niinkin häpeilemätöntä mainstreamia kuin Suomen virallisen singlelistan viime viikon kutonen, Pariisin Kevään Tämän kylän poikii.

Pariisin Kevät tuntuu olevan PMMP:n ohella ainoa suomalainen häpeilemättömän pop bändi jonka sanoituksista löydän jotain syvällistä ja koskettavaa. Näitä sanoituksia on bändin kakkosalbumi Astronautti täynnä, mutta Tämän kylän poikii on niistä paras, ja kirjoitankin nyt siis vain siitä ja nimenomaan kappaleen sanoituksesta.

Tulkintani on aivan varmasti kohtuuttoman ideologinen ja poliittinen, mutta antaa mennä silti. Tiedostan toki että kappaleessa on muitakin merkityksiä eikä sitä moni varmasti näin radikaalina näe. Itselleni se kuitenkin kuulostaa vahvasti vastakulttuuriselta tai ainakin yhteiskuntakriittiseltä teokselta.

Biisin kertoja kuulostaa tyypilliseltä individualismia liiaksi korostavan yhteiskunnan tuotokselta joka on lähtenyt pois kotoa liian aikaisin. Nykyihmisellä on liikaa valinnanvaraa ("nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja") ja kaikkia näitä vaihtoehtoja brändätään trendikkäästi mediassa mutta minkään valinnan loppuunviemistä ei tueta vaan kaikki on yksilön itsensä vastuulla ("jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta fanfaarien soidessa").

Kertosäkeistö sisältää tietysti kaikkein kuvaavimman ja olennaisimman lauseen: "hei hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä", joka on tietysti myös erittäin tarttuva hokema. Äitiä on ikävä kun on yksin kylmässä maailmassa ja yhteiskunnan ratkaisu on luonnollisesti medikalisaatio eikä aito yhteisöllisyys ja ihmisten oikea tukeminen.

Kilpailuyhteiskunnan vaatimusta suorittaa nopeasti ja tehokkaasti kuvaa esimerkiksi lause "vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu". Myös seuraava pätkä on oivaltava havainto nyky-yhteiskunnasta:

ihmeellistä miten paljon kykenee tekemään
ilman että tekee oikein mitään
tärkeintä on näyttää kiireiseltä
ja seksikkäältä

Tärkeintä on imago eikä se, tekeekö jotain oikeasti hyödyllistä tai itseään kehittävää. Julkisuutta ja suuria saavutuksia ihannoiva yhteiskunta pakottaa ihmiset tekemään asioita ilman että kuitenkaan tekee mitään merkityksellistä. Itseäni puhuttelee erittäin paljon lause "äiti mä en tiedä mistä nämä laulut kertoo" jonka tulkitsen viittaavan juuri median asettamiin yksipuolisiin ja kohtuuttomiin vaatimuksiin ja stereotypioihin.

Vaikka kappaleessa on kuultavissa myös lapsenomaista ja elämäniloista kapinaa ("nielaisen auringon, loistan valoa ja rakkautta vastaantulijoille ja tämänkin kylän noidille"), se päättyy silti epätoivoiseen koti-ikävään ja ulkopuolisen avun perään huutamiseen: "äiti tuu hakee mut pois täältä".

MP3 killed the DJ star

2010-06-25T12:31:00.017+03:00

Kun olen kirjoittanut digitaalisen musiikin ostamisen ongelmista, se omalla kohdallani suurin este on jäänyt mainitsematta. Nimittäin se, että DJ:nä toimiminen ilman fyysisiä levyjä on tehty äärettömän vaikeaksi.

Vaikka jostain onnistuisin löytämäänkin toimivan DJ-softan, ja jos olisi varaa maksaa siitä, olisi vielä se kontrollien vaikeus. En tiedä voiko mitään DJ-softaa käyttää muuten kuin näppäimistöllä ja hiirellä. Se ei siis voi mitenkään olla helpompaa ja jouhevampaa kuin mikserin ja CD- tai vinyylisoittimien käyttö, koska ei voi samalla helppoudella käsitellä samanaikaisesti useammasta kanavasta tulevaa ääntä. En nyt kehtaa mistään miksaamisesta puhua, koska ristiinhäivytys on hienoin tekninen kikka jonka osaan tehdä. Se onkin sitten eri asia, noudatetaanko lakia sillä onhan se läppäri nykyään aika yleinen näky DJ-kopeissa.

Nämäkin ovat pieniä haittoja verrattuna lainsäädäntöön ja Teoston kohtuuttomuuteen. Laillisesti ostettuja digitaalisia tiedostoja ei nimittäin saa soittaa vapaasti vaan siihen tarvitaan erillinen lupa. Viimeksi asiasta kuullessani tuo lupa oli kohtuuttoman kallis harrastelija-DJ:lle, nyt en jaksanut metsästää tietoa Teoston kaoottisilta sivuilta.

Jos siis ostaa jonkun biisin fyysisellä levyllä, vaikkapa käytettynä niin ettei artisti saa siitä yhtään rahaa, saa soittaa sen esim. ravintolan hankkimien lupien puitteissa jossain klubi-illassa. Jos taas rippaa tuon biisin fyysiseltä levyltä kovalevylle tai ostaa sen digitaalisesti kaupasta (jolloin artisti jopa saa rahaa, vaikkakin ilmeisesti hävyttömän vähän), sitä ei saa soittaa yhtään missään. Ainoa mikä muuttuu on tallennusmuoto, käytännön tasolla musiikki on täysin samaa. Onkin surullista huomata kuinka kaikista digitaalisen ajan tuomista mahdollisuuksista musiikkiteollisuuden ainoa oivallus on se, että saman musiikin voi myydä äärettömän monta kertaa uudelleen.

Ei ole siis mikään ihme että ihmisiä ei kiinnosta lailliset verkkopalvelut. Yleisemmin mainittuja syitä ovat mm. kokoelman niukkuus ja epäluotettavuus (esim. Spotify), tiedostojen heikko hinta-laatu-suhde ja maksuvaihtoehtojen rajoitukset. Sekä tietysti materialismi, fyysisiä tuotteita kohtaan tunnettu mieltymys. Jos digitaalista musiikkia kohdeltaisiin edes jotenkin tasavertaisena formaattina fyysisten levyjen rinnalla, se olisi paljon houkuttelevampi vaihtoehto.

Jos vanhan formaatin tilalle tarjotaan uutta, huonompaa, niin ei kai se nyt myy jos sen paremmankin formaatin myynti laskee kovaa vauhtia. Minua harmittaa, että on "pakko" ostaa sellaisia epäekologisia fyysisiä ja tilaavieviä muovisiä läpysköjä koska musiikkiteollisuutta kiinnostaa voiton maksimointi eikä kuluttajan tai artistin reilu kohteleminen.

Linkittämäni uutisen tutkimustulos siitä, että suomalaiset eivät hyväksy laitonta verkkolataamista, on myös hieman kyseenalainen. Jos suoraan kysytään, niin kai aika suuri osa ihmisistä ihan sosiaalisesta paineesta sanoo ettei lainvastainen toiminta ole hyväksyttävää.

En oikeasti millään usko että piraattien ja epäpiraattien suhde oikeasti on 25-75. Suuri osa piraateista varmaan warettaa siitä huolimatta että pitää - ainakin kyselyssä kysyttynä - epähyväksyttävänä mitä tahansa laitonta toimintaa. Kenties kyse onkin vain siitä, että warettaminen on paljon yleisempää kuin sen hyväksyttävänä pitäminen. Ihmiset kun ovat taitavia toimimaan omien arvojensa vastaisesti. Yhtään Taloustutkimuksen tutkimusta luotettavampaa tutkimustulosta minulla ei tietenkään ole tarjottavana, kunhan spekuloin omaan kokemukseen perustuen ilman todellisia todisteita.

Upotanpa tähän vielä juhannuksen kunniaksi laitonta teemamusiikkia:

PS. Thom Yorke antoi tuossa hetki sitten mielenkiintoisia lausuntoja.

Rytmistä vai voimakasta melua?

2010-06-22T17:13:00.016+03:00

Eri genrejen syntyä ja historiaa on aina hauska kartoittaa. Harvemmin kuitenkaan uskallan niistä ihan julkisesti kirjoittaa koska aina löytyy joku joka on perehtynyt asioihin minua paremmin. Rhythmic noise, tuttavallisesti rytminoise, taitaa kuitenkin olla sen verran marginaalinen genre ettei siitä voi koskaan kirjoittaa liikaa. Sinänsä "rytminen melu" on aika ristiriitainen termi, mutta niin on monen muunkin genren nimi. Se nyt kuitenkin on vakiintunut power noisen ohella toiseksi tätä genreä kuvaavaksi sanaksi.

Ihan vain selkeyttäkseni itselleni genren historiaa, sen suhdetta muihin genreihin sekä sen sisäistä rakennetta, kirjoitan tähän jonkinlaisen tiivistelmän omasta tietämyksestäni. Olen myös pohtinut paljon termien rhythmic noise ja power noise mahdollisia eroja, joita koitan tässä myös käsitellä. Kenties jatkoa seuraa joskus muista genreistä, jos siis uskallan. Olen täysin epäuskottavasti unohtanut kaikki lähteeni; Wikipediasta on tietysti osa tiedoista, muualta netistä sitten loput.

Rhythmic noisea luonnehtii ennenkaikkea säröinen konebiitti, joka tulee pääosin 4/4 tahdissa esimerkiksi Roland TR-909 -rumpukoneesta. Musiikki on siis yleensä tanssittavaa, mutta välillä rytmikuviot ovat siihen turhan nopeita tai epäsäännöllisiä. Myös dark ambient -henkisiä tai muuten abstraktimpia kappaleita löytyy usein nopeampien kappaleiden seasta. Monet bändit ovat myös julkaisseet kokonaisia levyllisiäkin rauhallisempaa materiaalia. BPM:ssä on siis paljon vaihtelua hitaasta maalailusta melkein 200:a biittiä minuutissa lähentelevään paahtoon, mutta tunnelma on yleensä samalla tavalla synkkä ja painostava.

Laulettuja rhythmic noise -kappaleita on erittäin vähän ja silloin kun ihmisääntä kuullaan, se on yleensä puhetta, todennäköisesti jostain obskuurista tieteis- tai kauhuleffasta samplattuna. Joskus kuullaan myös voimakkaasti särötettyä huutopuhetta. Nimestään huolimatta genren yhteys varsinaiseen noise-musiikkiin on siis vähäisempi: painavampi sana on todellakin se rytmi. Toki harsh noisen ja rhythmic noisen välillä on yhteyksiäkin; esimerkiksi j-noisen legendan Merzbow'n tuotannosta osa on hyvinkin rytmistä. Lähigenrejä ovat ennemminkin drum 'n' bass, IDM, hardcore techno ja breakcore.

Rhythmic noise genrenä syntyi oikeastaan 1990-luvun alkupuoliskon Saksassa, mutta sillä on juurensa 1980-luvun (post-)industrialissa. Keskeinen esikuva genrelle on espanjalainen Esplendor Geométrico, joka on tehnyt säröistä ja rytmistä industrialia jo 80-luvun alusta alkaen. Myös esimerkiksi The Art of Noisen kokeellisimmassa materiaalissa on huomattavissa selkeästi samoja elementtejä kuin rytminoisessa, ja jotkut maininitsevat Mark Stewartin As the Veneer of Democracy Starts to Fade -albumin yhtenä merkittävän lähdeteoksena. EBM-pioneereistä Absolute Body Control ja Klinik tutun belgialaisen Dirk Ivensin Dive-sivuprojekti myös liikkui rytminoisen ja EBM:n rajoilla 90-luvun alussa. Sittemmin Ivens keskittyi genreen enemmän Sonar-projektin tiimoilta.

Aluksi rytminoise ei ollutkaan electro-industrialista ja EBM:stä olennaisesti erottuva suuntaus. Esimerkiksi Wumpscutin varhaisen tuotannon säröisyys oli hyvin läheistä sukua saman aikakauden Aschen tai P·A·L:in kanssa. EBM- ja rytminoisebändit esiintyivät myös täysin sekaisin samoilla kokoelmilla ja levy-yhtiöillä. Näistä tärkeimmät olivat alusta lähtien, ja edelleen, vuonna 1994 Saksassa perustetut Ant-Zen ja Hands Productions. Jälkimmäinen on genren pioneereihin lukeutuvan Winterkälten Udo Wiessmannin perustama yhtiö, joka pyörittää myös omaa Forms of Hands -festivaaliaan. Monimuotoisemman alun jälkeen nämä yhtiöt alkoivat pian erikoistua enemmän tähän yhteen genreen, joskin 2000-luvulle tultaessa alkoivat julkaista enemmän myös lähigenrejä. Muita merkittäviä eurooppalaisia levy-yhtiöitä ovat olleet mm. Pflichtkauf, Ad Noiseam ja Ant-Zenin tytärmerkki Hymen.

Pohjois-Amerikkaan musiikki rantautui muutamaa vuotta myöhemmin ja paikallisessa skenessä alkoi 90-luvun lopulla vaikuttaa erityisen vahvasti yhdysvaltalainen Converter sekä kanadalaiset Orphx, Iszoloscope ja Antigen Shift. Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua myös rytminoisea muihin genreihin aiempaa rohkeammin yhdisteleviä bändejä ympäri Eurooppaa. Feindflug alkoi yhdistellä EBM:ää ja miltaristista estetiikkaa instrumentaaliin rytminoiseen ja belgialainen This Morn' Omina löysi oman tribaali-industrialin, goa trancen ja rytminoisen sekoituksena syntyneen soundinsa. Erityisen yleinen rytminoiseen sekoittuva genre on breakcore ja break beateja käyttääkin esimerkiksi ruotsalainen Tarmvred.

Samoihin aikoihin myös termi power noise ilmestyi käyttöön rhythmic noisen synonyyminä, ja näiden kahden termin eroa onkin vaikea määrittää. Power noise -termi on alunperin kotoisin Noisexin vuoden 1997 kappaleesta United (Power Noise Movement) ja minulle on syntynyt sellainen käsitys, että rhythmic noise olisi enemmän eurooppalainen nimitys. Noisex oli ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu bändi Saksan skenestä ja ilmeisesti power noise onkin enemmän lanseerattu amerikkalaisille markkinoille - sitä käytetään hieman enemmän Yhdysvalloissa ja amerikkalaisista artisteista; näitä ovat esimerkiksi W.A.S.T.E., Alter der Ruine ja Caustic. Pohjois-Amerikan merkittävin levy-yhtiö on luultavasti vuonna 2003 perustettu Hive Records, jolle ovat levyttäneet mm. Pneumatic Detach, Manufactura ja ESA.

Nykyään alkaa kuitenkin tuntua, että on luontevaa käyttää näitä kahta termiä hieman erilaisesta musiikista. Itse miellän rytminoisen viittaavan enemmän musiikkiin joka nousee industrialin kokeellisesta ja painostavasta perinnöstä ja on lähinnä ottanut vaikutteita dark ambientista, IDM:stä ja breakcoresta. Se on siis yleisesti ottaen vaikeammin tanssittavaa.

Power noise taas sopisi mielestäni kuvaamaan paremmin erityisen tanssittavaa, tasarytmistä ja monotonista säröisen rytmimusiikin haaraa jolla on enemmän yhteyksiä hardcoreen, EBM:ään ja aggrotechiin. Tämä teknovaikutteisempi amerikkalainen suuntaus on toiminut myös takaisin Saksan suuntaan: menestyksekkäimpiä esimerkkejä ovat mm. xotox, FabrikC ja Soman. Toisaalta yhä useampi aggrotech-bändi yhdistelee instrumentaalimusiikkiinsa hardcore technon ja rytminoisen elementtejä; tällaisesta musiikista ilmeisesti käytetään hieman keskimääräistä useammin power noise -termiä.

Suomeen rytminoise saapui helsinkiläisen Radium-klubin myötä 2000-luvun alussa. Klubi toi useita genren keskeisimpiä bändejä Helsinkiin kunnes lopetti toimintansa tai meni tauolle vuonna 2007. Klubilla oli myös omaa tarjontaa gootti- ja industrialmusiikkiin erikoistuneessa Radio Ubikissa vuosina 2005-2006. Sittemmin genre, varsinkin kasvavien aggrotech- ja hardcore-vaikutteiden myötä, on muuttunut osaksi EBM-klubien musiikkitarjontaa. Live-esiintymisiä alan bändeiltä ei kuitenkaan ole Radiumin jälkeen pahemmin nähty Suomessa. Keski-Euroopassa skene kuitenkin voi erinomaisesti lukuisten bändien, levy-yhtiöiden ja alaan erikoistuneiden festivaalien muodossa.

Osaan edellä mainituista esimerkkibändeistä pääsee perehtymään tarkoitusta varten tekemälläni Spotify-soittolistalla, vaikka näin marginaalisen genren tarjonta onkin siellä onnettoman rajoittunut. Koska pari hyvinkin keskeistä bändiä puuttuu kokonaan Spotifystä, lopuksi vielä videot Winterkälteltä ja Converteriltä. Edellä mainittu tarjoaa pilkahduksen livemeiningeistä, jälkimmäisessä on vain still-kuvia, mutta taustalla soi yksi olennaisimmista rhythmic noise -kappaleista, Flower.

30. päivä - Suosikkikappaleeni tähän aikaan vuosi sitten

2010-06-20T11:07:00.005+03:00

Last.fm-työkaulu Historical Charts oli tässä yhteydessä aivan korvaamaton väline, koska sain "objektiivista" tietoa siitä mikä oli suosikkikappaleeni kesäkuussa 2009. Ainakin se kuunnelluin oli Ministryn Work for Love.

Ministry on suurelle yleisölle tuttu industrial metalin uranuurtajana, mutta juurikin tässä viimeisen vuoden aikana olen menettänyt oman mielenkiintoni tuohon kauteen aivan täysin. Jotenkin bändin perustyyli tuntuu minusta liian monotoniselta mätöltä, vaikka on siellä paljon hienoja runttausklassikkojakin. En silti osaa sanoa, että onko tämä bändin uran alkuajan uusromanttinen synapop parempaa. On se persoonattomampaa, mutta myös tarttuvampaa. Ehkä pidän siitä enemmän vain koska olen kyllästynyt siihen metallituotantoon, ei sitä voi tarkasti arvioida. Eikä tarvitsekaan.

Ministryn debyyttialbumi With Sympathy (1983) on hyvin pitkälle aikansa lapsi. Futuristisynapopin kliininen minimalismi oli jo väistynyt populaarimman, pehmeämmän ja siloitellumman konesoundin tieltä. Ajattomaksi musiikkia ei varmaankaan voi kutsua, mutta erinomaisen oikea-oppiseksi kasaripopiksi. Seuraavalla Twitch (1986) -levyllään Jourgensen siirtyi synkempiin EBM-tunnelmiin, ja sitten alkoi muokata 80-luvun lopun lähestyessä tyylistä omankuuloista metalliaan.

Work for Love on muuten paljon helpompi mieltää osaksi Ministryn uran jatkumoa, koska metallisenkin tuotannon alkupäässä konesoundit olivat hyvin samantyylisiä, mutta laulajaa ei tahdo sitten millään uskoa Al Jourgenseniksi. Wikipedian mukaan hän tarkoituksellisesti feikkasi brittiaksentin tälle levylle. Artikkelissa vihjaillaan myös, että levystä olisi tullut niin siloiteltua synthpopia ihan vain levy-yhtiön painostuksesta. Kenties albumi onkin vain todella onnistunut parodia koko genrestä.

Tämän hienompaa videota en kappaleesta löytänyt, kyseessä pidennetty 12"-singleversio:

29. päivä - Kappale lapsuudestani

2010-06-19T10:50:00.003+03:00

Ensimmäiset muistikuvani populaarimusiikista liittyvät veljeni tukkaheviharrastukseen. Hänellä oli iso KISS-juliste huoneensa seinällä ja iso läjä vinyylejä ja VHS:iä. Muistan elävimmin ne videot, kaikkea Alice Cooperista Poisoniin (siihen bändiin, ei Cooperin biisiin!). Parhaiten muistiini piirtyi kuitenkin Twisted Sisterin We're Not Gonna Take It, varmaan siksi että se on niin unohtumaton musiikkivideo. Onhan se myös erinomaisen tarttuva biisi.

Sitten kun minulle kehittyi ihan oma musiikkimaku, jäi tuollaiset jutut kyllä menneisyyteen ja keskityin konemusiikkiin. Aluksi mahdollisimman huonoon, koska paremmastakaan ei ollut tietoa, mutta siitä se musiikkimaku on sitten kohentunut ja laajentunut. Kuitenkin, tuota Twisted Sisterin biisiä voi varmaan pitää hyvällä syyllä ensimmäisenä suosikkikappaleenani. Seuraava oli Army of Loversin Crucified. Hyvistä lähtökohdista on siis musiikkiharrastukseni lähtenyt.

Tässä nyt sitten tämä upea musiikkivideo, jota ei voi katsoa ilman mielipuolisen leveää hymyä ja vastustamattomia nostalgian aaltoja:

28. päivä - Kappale, joka saa oloni syylliseksi

2010-06-13T18:20:00.007+03:00

Tämäkin oli tosiaan taas ihan mahdoton tehtävä. En kai minä nyt mistään kappaleesta saa syyllistä oloa? Ihan absurdia. Ja vaikka saisinkin, niin eiköhän se syyllisyydentunto ole sen verran yksityinen kokemus etten rupea sitä täällä levittelemään. Läheistä sukua häpeälle, toiselle vaikealle tunteelle. Ilo ja suru ovat paljon helpompia.

Mutta kuitenkin, valitsin sitten kappaleen joka mielestäni kertoo syyllisyydentunteista hyvin riipaisevasti. Kyseessä on VNV Nationin loistavalta Praise the Fallen -levyltä löytyvä kakkosbiisi Joy, eksistentialistinen tutkielma yksilön vallasta ja vastuusta. PTF on futuristinen tarina jostain vuonna 2012 käytävästä scifisodasta ja käsittelee yleismaailmallisia häpeän, ylpeyden ja rohkeuden teemoja. Ylipäänsä arvojensa puolesta taistelemista sekä sen aiheuttamista ristiriidan tunteista.

So why do I love when I still feel pain?
When does it end, when is my work done?
Why am I lone and why do I feel
that I carry a sword through a battle field?

Kertosäkeistö tiivistää kaikkein parhaiten koko levynkin ajatuksen. Lopuksi linkitän 300-elokuvaan perustuva fanivideoon, jonka kuvauksesta löytyvät myös täydelliset lyriikat.

27. päivä - Kappale, jonka toivoisin osaavani soittaa

2010-06-08T20:08:00.003+03:00

Minulla alkoivat työt eilen joten jää nyt varmaan taas tämä päivittäminen hieman vähemmälle. Varsinkin kun seuraavan, 28. päivän tehtävänanto on taas jotain ihan käsittämätöntä. Pitää varmaan muokata sitä taas jotenkin. No, on tämäkin nyt vähän hassu. Minä tietysti toivoisin osaavani soittaa kaikki maailman kappaleet!

Ehkä se nyt oli vähän liioittelua, mutta olisi kiva jos voisi spontaanisti vain ottaa akustisen kitaran käteen ja soittaa lähestulkoon minkä tahansa omista suosikkikappaleistaan, joka nyt kyseiselle soittimelle soveltuu.

Mutta jos hieman realistisemmin tätä ajatellaan, niin South Parkin Goobacks-jakson hippibiisi olisi ihan kiva, koska sen kitarasoinnut jopa opetetaan tässä YouTube-videossa:

South Park -musiikkia olisi varmaan muutenkin erityisen kiva soittaa koska se on tosi tarttuvaa, ilmeisesti myös aika yksinkertaista, sekä hillittömän hauskaa! Kyseisen jakson voi myös katsoa ilmaiseksi ja laillisesti netissä.

26. päivä - Kappale, jonka osaan soittaa jollain instrumentilla

2010-06-06T09:28:00.003+03:00

Kirjoitan musablogia ja soitan satunnaisesti levyjä "DJ:nä" luultavasti siksi etten osaa soittaa mitään soititintakaan. Joskus lapsena perheenjäsenet yrittivät minulle jotain opettaa mutta totesin silloin ettei kärsivällisyyteni riitä enkä ole sittemmin yrittänyt. Ei vain ole mun juttuni.

Akustinen kitara oli täysin toivoton, mutta kotoa löytyvät sähköurut saivat minut innostumaan sen verran, että opin soittamaan yhden kappaleen yksikätisesti - tai siis oikeastaan yksisormisesti. Vähän niin kuin tässä videossa paitsi että vielä vähän kömpelömmin ja tosiaan vain yhdellä sormella! :D

Luonnollisestikin ratkaisuni siihen, etten oikeasti osaa soittaa mitään, on aina ollut soittaa avant-gardea, ts. tekotaiteellista paskaa. Nauhoitin joskus noilla sähköuruillakin, sanelukoneen avulla, C-kasetille atonaalista improvisaatiota. Urut olivat lisäksi siinä vaiheessa jo ihan epävireiset. Se oli taidetta! Valitettavasti en arvostanut teostani vaan nauhotin päälle, luultavasti jotain radiopaskaa. Hävettää, nyt olisin varmaan innosta puhkuen laittamassa äänitystä jakoon, kaikkien kuuntelijoiden kauhuksi.

25. päivä - Kappale, joka naurattaa minua

2010-06-05T11:42:00.005+03:00

Huumorimusiikkiahan tähän vastaukseksi tulee väistämättä, kun ei minua muuten saa nauramaan, paitsi ehkä hetkellisesti jollain oikein stereotyyppisellä ja kliseisellä genrebiisillä; esimerkiksi Blutengel on hyvä aiheuttaman sellaisen reaktion.

Mutta koska euroviisutkin tässä olivat äskettäin, niin jaan sitten vaikka Molvanian edustusbiisin vuodelta 2004, Elektronik Supersonik. Kliseisiä halpissyntikoita ja täysin väärin lausuttuja ja laulettuja sanoja, joissa ei ole mitään järkeä. Aivan täydellinen kappale toisin sanoen, harmi että se diskattiin euroviisuista! Minä ainakin olisin äänestänyt. Biisistä voi ladata vapaasti niin MP3-tiedoston kuin musiikkivideonkin.

Myös Zladin vuoden 2005 edustusbiisi oli varsin hieno; siinä voi kuulla vahvasti jopa Laibachin henkeä. Valitettavasti sekin diskattiin.

24. päivä - Kappale, jonka haluan soivan hautajaisissani

2010-06-04T09:46:00.005+03:00

Tämäkin kappale oli helppo valinta, mutta oikeastaan vaikea, koska se on myös erinomainen nukahtamiskappale sekä biisi joka saa minut surulliseksi. Parhaiten osaan kuitenkin kuvitella Current 93:n Sleep Has His Housen soimaan hautajaisiin. Tosin häiden tapaan ajatus omista hautajaisista on hieman absurdi, eri syistä kyllä. Ei hautajaisiani minulle pidetä vaan läheisilleni, joten heidänhän se musiikkikin pitää valita. Ihan sama se mulle on.

SHHH (tarkoituksenmukainen lyhenne) löytyy samannimiseltä albumilta (Spotifyssä väärin nimettynä), joka on kokonaisuudessaan omistettu David Tibetin kuolleen isän muistolle. Oikeastaan koko levy siis käsittelee kuolemaa kovin koskettavalla tavalla. Meditatiivisimman ja lohdullisimman, mutta myös kovin surullisen, otteen aiheeseen ottaa monotoninen nimikkokappale, joka on käytännössä 24 minuuttia lähes muuttumatonta urkudronea. Pieni muutos kappaleessa tapahtuu siinä 19:n minuutin kohdalla, jonka jälkeen suurin osa kappaleen lyriikoistakin vasta tulee.

Urkusoundi on luonnollisestikin kovin hautajaismainen ja nimenomaan tolkuttoman pituutensa vuoksi kappale on hyvin juhlallinen ja harras. Se ei ole mikään lyhyt virsi tai pianoballadi, joita hautajaisissa yleensä kuulee, vaan kokonaisvaltaisempi äänimaalailu, jonka järkähtämättömän lohdulliseen tunnelmaan on hyvä upota.

Juuri monotonisuuden vuoksi kappale on niin sopiva paitsi nukahtamiskappaleeksi, myös hautajaiskappaleeksi. Nukahtaminen ja kuoleminen eivät kuitenkaan ole kauhean eri asia; tälläkin levyllä uni ja kuolema rinnastetaan siinä määrin että death-sanaa useammin asiaan viitataan unena tai nukahtamisena.

Oikeastaan voisikin sanoa että haluaisin SHHH:n soivan kuollessani, koska sen lohdullinen ja lämmin tunnelma sopii paitsi tavalliseen nukahtamiseen, myös viimeiseen nukahtamiseen - näin kuvittelisin. Kappale kuvaa erinomaisesti sitä, miten haluaisin kuolla: nukahtaen, raukean väsyneenä, niin että viimeinen lepo tuntuu tervetulleelta helpotukselta. Niin, että lopun tuloa ei oikeastaan edes tietoisesti huomaa.

Oikeastaan voisi vielä kääntää asian niin päin, että jos joku minun läheiseni kuolisi, haluaisin kuulla tämän kappaleen hautajaisissa. Eivät ne omat hautajaiseni ole minua varten, joten ei minun sitä musiikkiakaan ole järkevää valita.

Kappaleen liveversio on luonnollisestikin radikaalisti erilainen albumiversioon verrattuna, eikä toimi edellä mainitsemallani tavalla. Erittäin koskettava se kuitenkin on.

23. päivä - Kappale, jonka haluan soivan häissäni

2010-06-03T11:21:00.004+03:00

En kyllä usko avioliittoon, mutta tähän kysymykseen oli silti helppo vastata. Jos uskoisin ja haluaisin naimisiin, niin kyllä siellä häissä soisi ehdottomasti The Legendary Pink Dotsin Andromeda Suite 98. Ne olisivat sitten kyllä melkoiset hippihäät.

Andromeda Suite '98 (alkuperäistä versiota en ole kuullut) on psykedeelinen avaruusseikkailu 11-minuuttiseen progekappaleeseen verhoiltuna. Kappale on jaettavissa helposti kolmeen osaan: alku on ehkä se perinteisin ja kerronnallisin osa, sitten harhaillaan jonnekin ambient-tunnelmoinnin puolelle pariksi minuutiksi kunnes kappale nousee loppukliimaksiin, joka toimii hyvin pitkälti toiston ja lapasesta lähtevän progerevittelyn voimalla. Sinänsä jo tuollainen yhdistelmä on hyvää matskua häämusiikiksi, mutta kyllähän ne sanat kuitenkin tekevät tästä ilmiselvän valinnan.

Sanoissa jopa sanotaan sana "wife", mitä ei varmaan voi sanoa mistään toisesta suosikkikappaleestani (paitsi ehkä Bowien Be My Wife). Tuskin kappale oikeasti mistään avioitumisesta kertoo - vaan luultavasti huumeista ("all the doors are open wide / where everything's revealed") - mutta kyllä siitä löytyy paljon sellaista sisältöä, minkä voi häiden kontekstissa aivan hyvin tulkita kauniiksi kertomukseksi sitoutumisesta. Sitä paitsi love is the drug.

Yliluonnollisen sielunkumppani-näkökulman kappaleeseen tuo sen loppukliimaksin "there I'll go walking with my wife / and though I haven't met her yet / I know she's coming / will she send me messages / lots of messages / it's a long way to Andromeda / but sure we'll marry in the spring". Kappaleen lopussa purkautuva emotionaalinen voima sopii täydellisesti yhteen sen käsityksen kanssa, että ihmisestä tulee kokonainen kun se toinen puolisko on vuosien kaipauksen jälkeen löytynyt. Andromedankin voi tulkita vaikkapa ns. avioliiton satamana, johon on pitkä matka ja perillä on lopulta jossain täysin tuntemattomassa paikassa joka on "maapallon" arjen kannalta täysin epätodellinen.

Seassa vilahtelee myös viittauksia siihen ettei ketään voi oikeasti omistaa ja parisuhteessakin osapuolet ovat itsenäisiä ja vapaita yksilöitä, vaikka joku nimi paperiin laitetaankin. Itse en juuri tuosta syystä kauhean innokkaasti suhtaudukaan avioliiton ajatukseen, koska se on lähinnä byrokratiaa, mutta toisaalta postmoderni, kenties hieman itseironinenkin, avioliitto voisi olla jotain tuollaista. Aitoa, yksilöllisyyden säilyttävää, eikä keinotekoista sitoutumista.

Kuinka tuhota tekijänoikeusmafia

2010-06-02T17:46:00.003+03:00

Nyt on päivitettävä kahdesti päivässä, koska haluan edes pysyä jotenkin ajankohtaisena! Ei tämä kovin kauas eksy edellisestä kirjoituksestakaan, sillä kerron siitä missä Trent Reznor menee 21 vuotta myöhemmin ja vähemmän teininä. Sydänsurujakaan ei varmaan pitäisi enää samaan tapaan olla kun Reznor on mennyt naimisiinkin Mariquee Mandigin kanssa. Luonnollisestikin muusikkopariskunta on myös muodostanut oman yhtyeensä, Coilin debyytti-EP:stä nimensä napanneen How to Destroy Angelsin.

Eilen julkaistiin sitten HTDA:n samaa nimeä kantava EP, joka toteuttaa käytännössä sitä digitaalisen musiikkikaupan laatustandardia, jota minä toivon. Levyn voi ladata ilmaiseksi hyvälaatuisena MP3:na (320 kbps). Jos sitten haluaa tukea bändiä rahallisesti, on tarjolla monta vaihtoehtoa. Kahdella dollarilla saa digitaalisen julkaisun häviöttömässä formaatissa, kansitaiteella ja musiikkivideolla täydennettynä - saa siis järkevään hintaan saman audio-visuaalisen kokonaiskokemuksen kuin perinteisen levyn ostaessaan. Lisäksi voi ostaa paitaa, julistetta, tarraa ja muuta materialistista jos tykkää sellaisista asioista - itse en enää juurikaan välitä tuollaisesta fanikrääsästä. CD ja vinyylikin tulevat joskus tulevaisuudessa.

Tällaisesta julkaisutavasta pitäisi tulla minusta musiikkialan standardi. Sitten voisin itsekin ostaa yksinomaan digitaalista musiikkia. Sitä joutuu kyllä aika pitkään odottamaan, jos niin ylipäänsä voi koskaan käydä. Suurin osa digitaalisesta musiikkikaupasta on todella huonolaatuista ja kallista tuohon esimerkkiin verrattuna. Hyvän ja käyttäjäystävällisen digitaalikaupan periaatteet on siis jo luotu, mutta niitä ei käytetä laajasti. Voisi se hinta olla enemmänkin olla kuin 2 euroa kuudelta biisiltä; tärkeämpää on että palvelu on näin hyvää ja vaivatonta, että todella saa rahoilleen vastinetta.

Asiaan osin liittyen, uudessa Ydin-lehdessä on Mike Pohjolan erinomainen artikkeli Tekijänoikeus vai tekijän oikeus? Siinä oikeastaan sanotaan kaikki ne asiat joita itsekin olen ajatellut, ja paljolti myös tänne kirjoittanut, eikä siihen hirveästi olekaan lisättävää. Tärkeimpänä pointtina varmaan edelleen se, että taiteilijoiden toimeentulon varjolla tehty tekijänoikeusjärjestöjen lobbaus hyödyttää oikeasti vain sijoittajia ja suuryrityksiä eikä taiteen tekijöitä tai siitä nauttijoita.

Ylipäänsä se, että teoksen tekijänoikeus voi jatkua tekijän kuoltua, on täysin sairasta. Ei sillä ole sitten mitään tekemistä taiteilijoiden toimeentulon kanssa ja tuo toimeentulo on ainoa syy miksi tekijänoikeuksia edes mielestäni tarvitaan. Samasta syystä on hyvä kyseenalaistaa, onko tarpeeksi menestyneiden taiteilijoiden enää tarpeen saada rahaa jokaisesta julkaisustaan. Tässä tosin mennään jo tuloerojen, ihmisten "rikastumisoikeuden" ja kaiken sellaisen puolelle, joten ei siitä enempää koska ei tämä sentään mikään poliittinen blogi ole.

Toinen tärkeä artikkelin pointti on kritisoida Piraattipuolueen uusiliberalistista käsitystä siitä että vain kaupallisesti tuottava taide on säilyttämisen ja luomisen arvoista. Muuten Piraattipuolue onkin aika hyvällä linjalla, koska kyllä ihmisellä on oikeus nauttia kaikesta luodusta taiteesta ihan tulotasosta riippumatta.

22. päivä - Kappale, jota kuuntelen surullisena

2010-06-02T09:45:00.003+03:00

Tää on kyllä kornein mahdollinen vastaus, johon en edes osaa enää samaistua. Nine Inch Nailsin Something I Can Never Have on oma sydänsurukappaleeni joka kyllä kuvastaa täydellisesti sitä miltä tuntuu kun teiniromanssi menee mönkään. Nine Inch Nailsia tosiaan kritisoidaan usein aikuisen miljonäärin teiniangstina, mutta tämä kappale on sentään vuoden '89 debyyttialbumilta jolloin Reznor ei ollut rikas tai aikuinen.

Ja rehellisesti sanottuna, kyllä kappaleeseen voi mielestäni missä tahansa elämänvaiheessa samaistua jos rakkaudessa käy huonosti. Kyse on kuitenkin Pretty Hate Machinen ja mahdollisesti NIN:in koko uran ajattomimmasta kappaleesta, niin sanoitukseltaan kuin soundimaailmaltaankin. Biisin runko on aika perinteinen pianoslovari johon sitten yhdeistellään tunnelmallisia syntikoita, meluisia efektejä ja Reznorin paatoksellista laulua, joka kuulostaa paikoitellen melkein ärsyttävänkin raastavalta. Ei niin fiiliksellä tulevaa tulkintaa voi pitää mitenkään epäuskottavalta.

Olen kyllä aina pitänyt tästä industrial-balladista enemmän kuin bändin yliarvostetuimmasta Hurt-kappaleesta. Hyvä biisi se on, mutta yliarvostettu. Varsinkin livenä Something I Can Never Have toimi huomattavasti paremmin:

Albumiversiota ei löydy Spotifystä mutta onneksi aivan mahtava Natural Born Killers -soundtrackin Edited & Extended -versio, joka sisältää täydellisesti kappaleeseen sopivan puhesamplen leffasta sekä albumiversiota aikaisemman, hieman erilaisen lopun. Löytyy myös puoliakustisen Still-levyn minimalistinen versio , joka ei kyllä ole mielestäni kovin kaksinen.

21. päivä - Kappale, jota kuuntelen iloisena

2010-06-01T16:57:00.005+03:00

Simmut kiinni lapset, nyt kirjoitetaan pornobiisistä. Ei ollut mitenkään itsetarkoituksellista eikä aluksi edes selvää minulle kuinka seksiä täynnä Underworldin Cowgirl-kappale oikeastaan on, paitsi tietysti nimen puolesta. Pääsääntöisesti synkästä musiikkimaustani vain ei kovin helposti mitään varsinaista iloisena kuunneltavaa musaa helposti löydy, mutta Underworldin energinen tekno vetoaa minuun kohtuullisen ainutlaatuisella yhdistelmällään synkkiä soundeja ja ekstaattista hyvää oloa.

Underworldin musiikki on hyvää fiiliksennostattelua ennen bilettämään lähtemistä tai ihan vain koti-illan fiilistelyä. Yksi parhaista bändin biiseistä on sopivasti Spotifystä ja YouTubesta löytyvyä Cowgirl, jonka nimi on siis mm. seksiasento. Tästä näennäisen mitäänsanomattomasta ja itseään toistavasta biisistä paljastuukin paljon lisää selvää seksuaalisuutta kun kunnolla paneutuu sanoitukseen. Sen valossa ei oikein osaa pitää enää biisiä minään muuna kuin vapaan seksin ja euforian ylistyksenä. Voihan se tietysti huumeistakin kertoa.

Kappaleen kutsuminen euforiseksi tai vaikkapa orgastiseksi ei siis ole mitenkään kaukaa haettua. Se toimii energian- ja fiiliksennostattajana tilanteessa kuin tilanteessa, mutta onhan se tietysti todella seksikäs kappale. Sitä olis varmaan hyvä tanssia yökerhossa ja flirttailla samalla hävyttömästi, mikäli sellaista toimintaa harrastaisin. Itse keskityn mieluummin ihan itsekseni tanssimiseen ja euforian hankkimiseen ihan vain musiikista ja tanssin fyysisyydestä. Siihenkin kappale sopii täydellisesti. En nyt sitten tiedä vastaako kappale täydellisesti tätä tehtävänantoa, mutta kuuntelutottumuksilleni harvinaislaatuisen kokonaisvaltainen "hyvän fiiliksen biisi" kuitenkin on kyseessä.

Ei kun kuuntelemaan Spotifystä siis.

Ja YouTubesta visuaalisilla (ei kuitenkaaan eroottisilla) avuilla tuettuna, mutta huonommalla äänenlaadulla:

20. päivä - Kappale, jota kuuntelen vihaisena

2010-05-29T10:21:00.005+03:00

Toinen loistava levy josta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka olisi ollut aivan varmasti syytä, on Sutcliffe Jügendin This Is the Truth. Valitsin sen 2000-luvun parhaaksi levyksikin, mutta jostain syystä vuoden 2007 parhaaksi levyksi en sitä hetkeä myöhemmin enää kelpuuttanut. Tämä on yksi näistä listauksen ongelmista, johdonmukaisuutta on ihan turha toivoa! Ja vaikka tämä onkin kappaleita koskeva kysely, niin on pakko kertoa enemmänkin levystä.

Tämän levyn kohdalla listauksen vaikeus johtuukin varmasti siitä, että riippuu hyvin paljon fiiliksestä siedänkö tai haluanko minä kuunnella sitä sekuntiakaan. Nimenomaan siitä olenko vihainen vai en. Toki sama pätee power electronicsiin muutenkin, mutta etenkin tähän levyyn. This Is the Truth on aggressiivinen, pelottava ja vaikea kuuntelukokemus joka saavuttaa sen mitä yrittäessä yleensä päädytään vain korniin lopputulokseen. Siihen kiteytyy power electronicsin poliittinen epäkorrektius, pidäkkeetön aggressio ja epämusikaalinen metelöinti paremmin kuin yhteenkään toiseen kuulemaani levyyn.

Kokonaisuus toimii erityisen hyvin loistavan dynamiikan ansiosta: joka toinen kappale on meluisa, päällekäyvä ja pohjattoman vihainen, joka toinen taas hieman hiljaisempi mutta vähintään yhtä vihainen. Jokainen äänekäs biisi on kuitenkin vuorollaan edellistäkin raskaampi ja päällekäyvämpi ja näin jännite kasvaa koko levyn läpi. Nämä hiljaisemmat kappaleet ovat välttämättömyyksiä: jos koko levy olisi pelkkää suodattamatonta paahtoa, se menettäisi tehoaan koska siihen turtuisi. Tämän levyn sisäinen vaihtelu kuitenkin tehostaa sekä hiljaisten että äänekkäiden kappaleiden tehoa. Ne ovat molemmat ahdistavaa ja pelottavaa kuultavaa, mutta eri tavoilla.

Koko levyn pituudella nerokkaasti rakennettu jännite purkautuukin sitten äärimmäisessä päätösraidassa Blind Ignorance, joka sattuu myös olemaan levyn ainoa biisi joka löytyy Spotifystä. Se on se kappale, jota kuuntelen kun olen todella vihainen. Olen sitä aika harvoin, eikä tuota kappaletta - kuten ei myöskään koko levyä - voi kovin usein kuunnellakaan. Blind Ignorance on täydellinen isku kasvoille, kenties raa'in kappale jonka olen koskaan kuullut.

Biisin teho on juuri albumikontekstissa, ja siksi minusta oli tarpeellista puhua levystä kokonaisuutena. Sen puhdistava voima tulee juuri levyn jännitteen purkamisesta, mutta tuo jännite on jäänyt mieleeni sen verran pysyvästi, että olen ehdollistunut siihen: sama puhdistava vaikutus, joskin lievempänä, tulee nykyään myös siitä että kuuntelen tämän kappaleen yksinään.

This Is the Truthin, ja siis myös Blind Ignorancen, kuultuaan on todellakin puhdas olo. Tuntuu, että osa aggressioista ja synkistä tunteista ja ajatuksista on täysin kadonnut, koska "musiikki" on antanut minun kohdata ne ja jättää oman onnensa nojaan. Nimenomaan "sanoitusten" täydellinen epäkorrektius on ratkaisevaa. Koska mikään ei ole tabu eikä mikään ole pyhää, minkä tahansa likaisen ajatuksen kohtaaminen on sallittua. Niitä on aivan varmasti kaikilla, mutta kulttuuri yrittää tukahduttaa ne.

Toiminta on kuitenkin se mikä tarvitsee tukahduttamista, eivät ajatukset. Sutcliffe Jügend auttaa kohtaamaan ne ajatukset rehellisesti, ilman moraalista arviointia ja tuomitsemista. Silloin voi saavuttaa paremman mielenrauhan ja hallinnan toiminnastaan. Palatakseni vuoden 2007 parhaisiin levyihin, silloin julkaistiin kaksi yhtä täydellistä, mutta eri tunnetiloja vastaavaa levyä. Seven Sorrows on lääke suruun, This Is the Truth on lääke vihaan.

Minulla on nyt vieraita ja kohta on Wovenhandin keikka sekä pääsykokeet, joten tiedossa on muutaman päivän kirjoitustauko.

19. päivä - Kappale suosikkilevyltäni

2010-05-28T09:11:00.005+03:00

Suosikkilevyni on päätynyt kyllä kirjoituksen kohteeksi tässä projektissa jo kertaalleen, joten en viitsi toistaa itseäni. Myös kaikki 40 vuoden parasta albumia jäävät pois pelistä samasta syystä. Valitsen kappaleen siis parhaalta levyltä joka ei ole päässyt mukaan aiempiin kirjoituksiini. Kuten olen sanonut, Songs of Faith and Devotion on minulle oikeastaan se henkilökohtaisesti tärkein Depeche Mode -albumi, vaikka Violator kenties onkin niistä kaikkein ajattomin ja kuuntelua parhaiten kestävä.

SOFAD:illa Martin L. Goren sanoitukset ovat parhaimmillaan ja tuotantoarvotkin huipussa Alan Wilderin ja Floodin yhteistyön noustessa vielä Violatoriakin korkeammalle tasolle. Bändin tyypilliseen synkkissynapoppiin lisäillään vielä sopivasti vaikutteita gospelista, rockista ja kenties bluesistakin niin että tuloksena on kovin syntisen aistillinen äänimaailma, johon Dave Gahanin kukkoiluasenne sopii täydellisesti. Orgaaninen ja synteettinen ovat täydellisessä symbioosissa.

Levyltä julkaistiin loistavia hittisinglejä kuten I Feel You ja Walking in My Shoes, mutta ei niitä nyt tässä viitsi enää hehkuttaa. Singlenä julkaistiin myös In Your Room, mutta tuon kappaleen single- ja valitettavasti myös liveversion harras tunnelma on vuodesta 1994 lähtien pilattu (siinä yhteydessä) liiallisella kitaralla. Albumiversio tuosta kappaleesta on kuitenkin yksi parhaista Mode-kappaleista koskaan.

Haluan silti valita jotain muuta, jonkin albumiraidan joka on tarpeettomasti jäänyt ilman huomiota. Kyllä se jakamisen arvoinen kappale on tällä kertaa Mercy in You. Kappale on täysin olennainen osa Songs of Faith and Devotionia albumikokonaisuutena, musiikillisesti ja sanoituksellisesti. Siinä tiivistyy hienosti koko albumin teemat: yksilön tarve hukata itsensä toiseen ihmiseen tai Jumalaan. Äänimaisema on tumma, lämmin ja jotenkin harras, kuten Moden hengellisyyttä omalaatuisella tavalla lähestyvät kappaleet usein ovat.

Videoksi on toki valittava Devotional-keikkataltiointi. Pidänkin tuota vuoden '93 kiertuetta Depeche Moden uran kohokohtana, vaikka livetaltiointeja onkin toki mahdotonta verrata studiolevytyksiin. DM oli suosionsa huipulla silloin ja lavashow'hun oli varaa panostaa ja niin todella tehtiin. Myös bändin hovitaiteilija Anton Corbijn tuntui olevan tuolloin luovuutensa huipulla ja visuaalinen jälki on huikeaa eikä mitään tuhertelua.

Lavalla on aitoja gospellaulajia ja Gahan riehuu ihan heroiinista sekaisin, kunnon ison maailman rock-henkeä siis. Mutta musiikki ei siltikään menettänyt syvällistä otettaan vaan oikeastaan tuntui olevan "kaupallisimmillaan" myös kaikkein rehellisintä ja elämänmakuisinta. Valitettavasti tämä kaikki tapahtui tietysti bändin jäsenten hyvinvoinnin kustannuksella ja pian tämän jälkeen bändi olikin hajoamisen ja Gahan kuoleman partaalla.

Lukuisat Moden biiseistä saivat tällä Devotional-kiertueella uusia sovituksia ja Mercy in You on livenä yksi selkeimmin albumiversiosta eroavista kappaleista. Heleät taustalaulut ja Goren sensuellisti groovaava kitara täydentävät äänimaailman yhdessä trip hop -henkisten rytmien kanssa. Vaikea sanoa kumpi on parempi, albumi- vai liveversio. Saitte siis molemmat.

Videossa on myös kätevästi tekstitykset kaikille espanjaa osaaville.

18. päivä - Kappale, jonka toivoisin kuulevani radiosta

2010-05-27T09:00:00.007+03:00

Katkaistaan normaali lähetys hetkeksi koska haluan jakaa kanssanne ajankohtaisen linkin Star Wreckin / Iron Skyn tekijöiden blogissa. Ei minulla oikeastaan mitään lisättävää ole asiaan, paitsi että Spotify on hyvä esimerkki siitä miten teoriassa hyvät lailliset tavat maksaa musiikista torpedoidaan jäykillä rakenteilla: Spotify muistuttaa aika paljon vertaisverkkoa, paitsi että on kaikin puolin suppeampi ja kömpelömpi versio koska tekijänoikeusjärjestöt, levy-yhtiöt ja eräät artistit jumittavat 1900-luvulla. Iron Sky -tiimin, kuten myös osittain samoista henkilöistä koostuvan Älymystö-yhtyeen, blogeissa on ollut aiemminkin hyvää pohdintaa tekijänoikeuksista ja digitaalisen median jakelumahdollisuuksista. Suosittelen molempia lämpimästi.

Mutta jatketaanpa vielä hieman lisää radioteemasta. Kuten sanoin, minulla on ollut oma radio-ohjelma, jossa oli kutakuinkin täysi taiteellinen vapaus siinä mielessä että musiikkilinjausta ei ollut vaan sain soittaa täsmälleen sitä mitä halusin. "Soitetaan mitä halutaan" olisikin paljon parempi iskulause Oi FM:lle kuin Radio Citylle. Olenkin siis oikeastaan soittanut radiossa kaikki ne biisit jotka toivoisin sieltä kuulevani. Myös tämän päivän biisivalinta osui puolivahingossa kappaleeseen, jonka olen oikeasti soittanutkin kerran radiossa.

Lähdin kaikesta eilisestä pohdinnasta huolimatta tähänkin kysymykseen vanhanaikaisemmasta radiokäsityksestä eli valtakunnallisten FM-kanavien näkökulmasta. Rupesin miettimään että mikä biisi olisi kiva kuulla jos jostain ihmeen syystä sattuisin laittamaan vaikka Radio Novan päälle. Luonnollisestikin rupesin heti ajattelemaan jotain täyttä vastakohtaa sieltä nykyään kuuluvalle musiikille. Jotain, mikä olisi rakenteeltaan ja pituudeltaan kaikkea muuta kuin radioystävällinen biisi.

Spotifyn ehdoilla lähdin kuitenkin etemään ja ensimmäinen sopiva vastaan tullut ehdokas oli Merzbow'n 1930-albumin kappale Degradation of Tapes. Se täyttää kriteerit erinomaisesti: reilut 12 minuuttia epäharmonista ja rytmitöntä surinaa, kirskunaa, kohinaa ja pörinää joka muuttuu ja nykii ennakoimattomasti eri suuntiin.

Joku Masonnan pitkistä "kappaleista" olisi kyllä sopinut paremmin mutta niitä ei ole Spotifyssä. Keskeisenä ajatuksena kappalevalinnassa on kuitenkin keskimääräisen kuulijan järkyttäminen ja totunnaisuuden murtaminen. Mainstream-radio tuntuu olevan nykyään muuttumattomuuden ja turvallisuuden tyyssija; sen kuuntelijoita pitäisi vähän "rankaista", herätellä rutiininomaisesta arjestaan.

Degradation of Tapes vastaa oikeastaan aika hyvin parhaita viimeaikaisia radionkuuntelukokemuksiani. Olen todennut että perinteiset radiokanavat ovat viihdyttävimmillään silloin kun virittää vaikkapa autoradion juuri sopivasti melkein oikealle taajuudelle. Tuttu ja turvallinen pop-musiikki saa mukavia lisäulottuvuuksia kun se muuttuu epäselväksi ja sekoittuu taajuuksien väliseen kohinaan.

Parhaimmillaan se muistuttaa melkeinpä tarkoituksellisesti äänestä manipuloitua noiseteosta, josta nousee välillä pätkiä pop-konventioita käyttävistä kappaleista niin sopivasti, että koko homma kuulostaa melkein suunnitelmalliselta. Gospel ja iskelmä kuulostavat yleensä parhailta siellä seassa. Tällainen spontaani ja puoliautomaattinen teosten muokkaus uusiksi ainutkertaisiksi versioiksi on hieno kokemus.

17. päivä - Kappale, jonka kuulen usein radiosta

2010-05-26T08:48:00.016+03:00

Radio? Mikä se on? Niin se juttu josta saattoi kuulla hyvää musiikkia viime vuosituhannella... alkaa muistot tulvia mieleen. Sen verran pahasti, että tästä tulee kyllä enemmän bloggaus radiosta kuin mistään yksittäisestä kappaleesta.

Olihan tuo nyt kohtuuton yleistys, joka koskee vain valtakunnallisia FM-radioita. Niitä en ole oikeasti kuunnellut todella moneen vuoteen, koska ne eivät tarjoa minulle mitään. On kuitenkin ihan perusteltua väittää että "radio" ei tarkoita enää samaa kuin kymmenen vuotta sitten. Ensin tuli nettiradiot, sitten last.fm, nyt on Spotify. Kaikkia näitä voi mielestäni pitää radiotoiminnan loogisena jatkumona.

Perinteinen radio ei tosiaan tarjoa minunlaiselleni musiikkiharrastajalle yhtään mitään. Musiikissa ei ole yllätyksiä, kun Ylekin on koko ajan vähentänyt erikoisohjelmien osuutta. En tosin tiedä viime vuosien kehityksestä, koska olen jo kasvanut niin ulos koko konseptista. En edes tiedä missä stereoideni radioantenni on. Ylipäänsä aika, jolloin radio oli joku juttu jota piti kuunnella ohjelmakaavio kädessä tiettyyn aikaan, on mielestäni ohi.

Kun Radiomafiasta tuli YleX, loppui radion kuuntelu minulta aika samoihin aikoihin. Sitten kuuntelin vielä netissä joitakin vuosia Radio Helsinkiä, Oi FM:ää ja Radio Ubikia (R.I.P.). Nyt oikeastaan Spotify on ainoa radioon verrattava asia jota kuuntelen. Sieltä kuulen edes suunnilleen mitä haluan, muiden kanavien musiikkitarjonta ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi houkutteleva. En sano etteikö muualtakin tulisi kuulemisen arvoista musiikkia, mutta helpompi minun on vain itse valita mitä kuuntelen.

Radion huono puoli nettikuuntelupalveluihin verrattuna on juuri se, että musiikkivalikoima tulee kuulijasta riippumatta, ylhäältä annettuna. Pahitenhan se on selvillä noissa valtakunnallisissa mainstream-radioissa joilla (ainakin Yhdysvalloissa) soi täsmälleen se musiikki, mitä isot levy-yhtiöt haluavat. Suomi on kai sen verran pieni maa, että pientenkin levy-yhtiöiden radioystävällisimmät bändit pääsevät soittoon ainakin YleX:llä. Nettiradioissakin musiikkivalinnat kyllä tulevat kuulijan ylä- tai ulkopuolelta, vaikka valikoima onkin helposti laajempi ja vaihtoehtoisempi.

Last.fm oli perinteiseen radiokäsitykseen verrattuna todellinen mullistus: käyttäjän ja käyttäjien oma käytös vaikutti oikeasti suoraan siihen mitä sieltä soi. Ei tarvinnut enää alistua sille mitä toiset päättivät minun puolestani, vaikka oli silloinkin tietysti riippuvainen siitä mitä musiikkia levy-yhtiöt sinne päättävät ladata. Harmillisesti se radio muuttui maksulliseksi, eikä minulla ollut varaa maksaa siitä säännöllisesti ja pian lakkasi oikeastaan kiinnostamastakin, syistä jotka käyvät ilmi myöhemmin. Spotify ei ole yhtä hyvä, mutta on se ainakin ilmainen.

Perinteisessä radio-ohjelmassa etuna nettikuuntelupalveluihin on kyllä se, että sen taustalla on toimitustyö - siis jos on; erikoisohjelmiinhan tämä pätee enkä tiedä onko niitä enää edes muualla kuin nettiradioissa. Toimittaja tekee rahaa vastaan tai ihan vain huvikseen toimitus- ja taustatyön ja valitsee musiikin ajatuksella. Siihen automaattinen nettiradio ei koskaan pysty; kappaleitten syvälliseen taustoittamiseen, niiden välisten yhteyksien osoittamiseen, valintojen perusteluun muuten kuin tilastollisesti.

Itse olen kuitenkin sen verran omatoiminen musiikinkuuntelija, etten koe tarvitsevani toimittajan apua. Olenhan itsekin oikeastaan toimittaja. Pyöritin omaa radio-ohjelmaa Oi FM:llä pari vuotta sitten, mutta ei se siihen ole rajoittunut. Olin musiikkitoimittaja ennen sitä ja sen jälkeenkin. En ammatiltani, mutta elämäntavaltani. Minulle on itsestäänselvää selvittää musiikista huvikseen kaikkia niitä asioita joista joillekin maksetaan hyvällä tuurilla palkkaa. Parhainkin toimitustyö siis tuntuu minusta sekin ylä- tai ulkopuolelta tulevalta. Luotan vain itseeni musiikkiasioissa.

Kuten sanoin, on radio-ohjelmissa paljon hyvääkin, mutta silti pääsen parhaaseen "kuuntelutulokseen" jos hoidan hommat itse. Tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista ennen Spotifyä, varsinkaan aikana ennen nettiä. Radio oli ainoa tapa kuunnella levymusiikkia ostamatta sitä itse.

Nykyään ei tarvitse onneksi olla radion ja suurten levy-yhtiöiden mainostusvoiman armoilla. Väittäisin tosin että Spotifyssäkin on mainostusvoiman armoilla, ei niiltä oikein laillisin keinoin voi välttyä. En tarkoita nyt siis pelkkiä mainoksia, niistähän pääsee eroon maksamalla. Tarkoitan sitä että valikoima on isojen levy-yhtiöiden dominoimaa, eikä sieltä luultavasti koskaan tule löytymään kuin vain pieni osa siitä musiikista mitä haluan kuunnella.

Ai niin, joku kappalekin piti valita. Tämä pitkä alustus piti tehdä ihan vain siis sen takia etten minä kuuntele radiota. Spotifyssä ei oikeastaan ole toimivaa listaustoimintoa mutta last.fm:n tilastointiominaisuuksien avulla sain kätevästi selville että Spotifystä ("radiosta") useimmin kuulemani kappale on Mini Vivan Left My Heart in Tokyo.

Joo, onhan sekin ison levy-yhtiön voimakkaasti markkinoimaa kamaa, mutta löysin sen itse, tavallaan. Ei kappale ole huono tai hyvä siksi että se on pinnalla. Treenasin jossain vaiheessa kevättä musavisaa varten ja ajattelin että olisi hyvä kuunnella tämän hetken listahittejä. Kuulosti siltä että ne olivat kaikki persoonattomia saman laulajan ja tuottajan tekemiä yhdentekeviä biisejä. Paitsi Mini Viva, jonka biisi oli tarttuva ja hyväntuulinen eikä ihan niin laskelmoidun ja synteettisen oloinen kuin ne kaikki muut, vaikka se kyllä varmasti on molempia.

Onhan biisi hävyttömän puhdasta popia, mutta ei ainakaan kuulosta siltä että käyttäisi esimerkiksi auto-tunea niin raskaalla kädellä ettei laulajia edes tunnista omiksi persoonikseen. Huomautan vielä että ei se auto-tunekaan ole automaattisesti aina paha juttu, yleensä se vain kuulostaa ihan kamalalta. En tiedä onko sitä nyt tässä biisissä käytetty, mutta Coilin livekeikoillakin käytettiin pahasti siltä kuulostavaa efektiä laulussa, ja se toimi todella hyvin, ainakin Live Four -levyllä.

PS. Perinteisen radion eduksi on kyllä laskettava se, että YLE:ltä tulee ihan laadukasta puheohjelmaa, jota mielelläni Areenassa kuuntelen silloin tällöin. Juuri ihmisten keskustelu on se juttu jota automatisoitu radio ei voi koskaan korvata.

16. päivä - Kappale, jota rakastin mutta en siedä enää

2010-05-25T09:17:00.008+03:00

Sensuroin taas sen V-sanan! Itse asiassa mun piti valita tämä aluksi epäuskottavaksi biisiksi mutta sitten kun oikeasti kuuntelin biisin pitkästä aikaa, totesin etten minä enää pidäkään siitä. Se on ihan kamala! Mutta siitä pitäminen oli kyllä aikoinaan kovin epäuskottavaa, koska ei kukaan ns. "oikeaa goottimusaa" kuunteleva saa missään olosuhteissa myöntää pitävänsä 69 Eyesistä. Samaan hengenvetoon lisään kuitenkin etten ole koskaan pitänyt mistään muusta bändin biisistä.

Joskus ennen kuin bändistä tuli nykyinen megaluokan julkisuusvitsi, tykästyin Wasting the Dawniin. Jotenkin se tuntui silloin raskaammaltakin kuin myöhempi tuotanto, en tosin tajua enää mistä ihmeen syystä. Toisaalta en minä niihin aikoihin muutenkaan kuunnellut vielä muuta "oikeaa" goottikamaa kuin Sisters of Mercyä, joten ehkä olin vielä helpommin harhautettavissa.

Siihen aikaan kuuntelin kuitenkin goottirockia enemmän vielä goottimetallia (jotka ovat luonnollisestikin kaksi täysin eri asiaa), mihin saumaan 69 Eyesin "goottidebyytti" sitten sopikin ihan hyvin. Kyseessähän oli ensimmäinen yhtyeen levy sen jälkeen kun he hylkäsivät glam rock -tyylinsä ja ryhtyivät leikkimään goottia. Wasting the Dawn on kuitenkin varmaan se metallisin 69 Eyes -levy. Sen jälkeenhän linja on muuttunut koko ajan pehmommaksi ja siloitellummaksi pop-rockiksi, jossa on vähän jotain goottiromantiikkaa olevinaan.

Mutta nyt kun kuuntelin biisin, ei siinä ollut oikeasti mitään kiinnostavaa. Paitsi se, että se ilmeisesti kertoo Jim Morrisonista. Voin siis huokaista helpotuksesta etten enää pidä yhdestäkään 69 Eyesin biisistä. Vaikka en siis mitään koskaan oo hävennytkään, niin onhan tämä vähemmän noloa näin päin.

Wasting the Dawnin musiikkivideossa gootti~~kliseitä~~romantiikkaa kyllä riittää:

Nauroin itseni kipeäksi kun näin tuon videon pitkästä aikaa. :D

15. päivä - Kappale, joka kuvaa minua

2010-05-24T21:52:00.005+03:00

Lähdin tähän kysymykseen siitä lähtökohdasta, etten minä itse ole sopivassa asemassa valitsemaan kappaletta, joka kuvaa minua. En osaa arvioida kappaleita tai itseäni tarpeeksi objektiiviseksi. Yritinkin siis hakea asiaan vastausta pikaisella Facebook-kyselyllä.

Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Tulkitsin hiljaisuuden niin että minua kuvaa ilmeisesti parhaiten tämä Ismo Alanko Säätiön hardcore punk -cover John Cagen klassikosta.

No joo, huomenna sitten vähän vakavastiotettavampi bloggaus. ;)

14. päivä - Kappale, jota kukaan ei olettaisi minun rakastavan

2010-05-23T17:24:00.009+03:00

Ehkä minä huijaan hieman, koska tuskin kukaan Phil Spector -fanituksestani tietävä ihminen pitää tätä yllättävänä suosikkibiisinä. Toisaalta, You've Lost That Loving Feelingin soittaminen ihan fiiliksissä on herättänyt epäuskoista hämmennystä ihmisissä, joten ehkä tämä kelpaa. Koska edellämainitusta kappaleesta olen jo kirjoittanut, osui valinta toiseen Spectorin pop-mestariteokseen, Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain Highiin. Siitäkin on kyllä kirjoitettu ja kommentoitu Levyhyllyssä varsin osuvasti.

Kyseessä on yksi mahtipontisimmista popkappaleista ikinä. Sen jyräävä wall of sound -vyörytys on jotain aivan huikeaa. Ei uskoisi että reiluun kolmeen minuuttiin saa ahdettua noin paljon dramatiikkaa, suurieleisyyttä ja paatosta. Kappaleen rakenne kasvattaa jännitettä aivan loistavasti upeaan kliimaksiin asti.

Sen tosin sanon, että kappaleen sanoitus on aivan kammottava. Varsinkin kun tuntee Iken ja Tinan suhteen yksityiskohtia, vaikka kaksikolla ei lyriikoihin mitään panosta ollutkaan. Etenkin kertojan vertaus itsestään uskollisena koiranpentuna, joka seuraa miestään mihin tahansa, luo kuvan vanhanaikaisesta ja patriarkaalisesta suhteesta, jossa mies on pomo ja nainen on kuuliainen, kiltti ja alistuva. Arvoton ilman miestä. En ole mikään feministi, mutta joku raja poplaulujen sortaville sukupuolistereotypioille! Tosin Spectorin teoksissa ja muutenkin niihin aikoihin kaikki sanoitukset olivat aika samaa linjaa.

Tietysti miehen laulamana biisi kuulostaakin hauskalta, varsinkin jos se on homoikoni Andy Bell.

Tässä vielä video ihan väärästä versiosta. Tanssikoreografia on kenties jopa Antti Tuiskua parempi.

13. päivä - Kappale, josta pitäminen tuhoaa katu-uskottavuuteni

2010-05-22T19:56:00.003+03:00

Tässä kysymyksessä otin melkoisia vapauksia käännöksen suhteen. Alkuperäinen ilmaisu oli vaikea kääntää ja totesin että kysymykseen "a song that is your guilty pleasure" on muutenkin mahdotonta vastata. Koko käsite guilty pleasure on minulle täysin vieras, ainakin musiikin suhteen, koska se sisältää oletuksen häpeästä. Kieltäydyn häpeämästä yhtäkään kappaletta tai artistia josta olen koskaan pitänyt.

Oletin sitten että pääsen lähimmäksi kysymyksessä tarkoitettua merkitystä jättämällä häpeän pois kuvioista ja ottamalla käyttöön "katu-uskottavuuden" käsitteen. Lähdin etsimään biisiä, josta pitäminen jotenkin murentaa imagoani elitistisenä rokkipoliisina. Ja minusta vähän tuntuu, että valinta osui samaan aika monen vaihtoehtoisemmasta musiikista normaalisti pitävän kanssa: Antti Tuiskuun.

En kyllä voi sanoa että Tuiskulla olisi enemmän kuin yksi kappale josta nautin, ja se on Levoton. Sekin lähinnä niiden ansioiden vuoksi, joihin Tuiskulla ei varmaan ole mitään osaa tai arpaa. Siihen Dingo-sampleen siis. Ei se tosin taida olla oikea sample vaan pelkästään matkimista. Yhtä kaikki, kappale toimii loistavasti yhdistäessään Levottomasta Tuhkimosta tutun synajutun tarttuvaan nykydiskoon.

Oikeastaan pidän hämmentävän monesta muustakin samaa uuden ja vanhan yhdistelyn kaavaa käyttävästä 2000-luvun tanssihitistä, kuten esimerkiksi ABBA:aa hyödyntävästä Madonnan Hung Upista. Ehkä nimenomaan tämä klassikkojen ryöstökalastuksesta nauttiminen tekee hommasta kaikkein epäuskottavinta. Elitistinhän kuuluu hokea aina että alkuperäinen on paras versio, ja samplaaminen on varastamista eikä tällaisten kappaleiden kuulu saada arvostusta vaan niiden lähdekappaleiden. Enhän minä sitä garage rock revivaliakaan arvosta koska se vain kopioi vanhoja juttuja suoraan.

Tässä onkin selvä ristiriita: tietyissä yhteyksissä penään kovastikin uutta näkökulmaa ja persoonallisuutta juttuihin, toisissa en. Mutta toisaalta, toimiva samplaus todella tuo alkuperäiseen materiaaliin uutta näkökulmaa kuten Tuiskun ja Madonnan esimerkit mielestäni osoittavat. Oikeastaan koko musiikki on matkimista ja hyvä biisi syntyy yleensä toisten ideoiden nerokkaasta yhdistelystä eikä siitä että oikeasti keksisi kaiken tyhjästä. Musiikki ei synny kulttuurisessa tyhjiössä ja olen sitäkin mieltä, että nykyiset tekijänoikeussäädökset rajoittavat luovuutta tarpeettomasti.

Mutta en nyt lähde tästä taas johonkin paasaukseen kyseisestä aiheesta vaan keskityn käsillä olevaan kappaleeseen. Se on nimenomaan tämä kokoelmalevyltä löytyvä sinkkuversio joka on juuri sopivan ytimekäs ja mukaansatempaava tanssibiisi, joka saa jalan vipattamaan. Lopuksi linkitän vielä hieman teinihysteriaa, playbackia ja upeita tanssikoregrafioita, mukana myös ihan sitä Dingoa. Valitettavasti videota ei voi kuitenkaan upottaa tähän.

12. päivä - Kappale inhokkibändiltäni

2010-05-21T23:01:00.013+03:00

Alkuperäinen tehtävänasettelu viittasi taas jonkin bändin vihaamiseen, mutta se tuntui liian äärimmäiseltä. Inhokkikin on toisaalta aika hirveä sana, mutta saa luvan menetellä. Sinänsä valinta oli kyllä ihan helppo, vaikka kyseiseen bändiin kohdistuva negatiivisuuteni onkin huomattavasti vähentynyt vuosien saatossa.

Voisi melkein puhua inhokkigenrestä, -skenestä tai -aallosta, koska garage rock revival on aina ärsyttänyt minua suunnattomasti. Garage rockille tyypillinen nykivä rupinen kitarasoundi yksinkertaisesti käy hermoilleni. Toisaalta kuitenkin arvostan garage rockia ja löydän siitä paljon hyvää, onhan siinä tarttuvuutta ja sitä proto-punkin rähinähenkeä.

Sen sijaan tämä 2000-luvun revival-ilmiö on jotain ihan käsittämätöntä. Tuntuu, että tuossa joskus vajaa kymmenen vuotta sitten kuka tahansa joka keksi soittaa tuota n. 40 vuotta vanhaa genreä täydellisenä kopiona, olikin rock 'n' rollin pelastaja, vaikka ei minun korvissani tuntunut tuovan rock-musiikin kenttään yhtään mitään uutta. Etenkin The White Stripesin ja The Strokesin ylitsevuotava hehkutus on ollut minusta ihan käsittämätöntä. Tämä onkin täydellinen esimerkki siitä, miten massiivinen hypetys aiheuttaa minussa lähes aina täydellisen vastareaktion.

Mutta se kaikkein ärsyttävin garage rock (revival) -bändi on kuitenkin ruotsalainen The Hives. Täysin typerästä syystäkin vielä, nimittäin ihan ulkomusiikillisesti. Ärsyttävässä genressä ärsyttävin bändi se on siksi, että yhtyeen tunnistettava visuaalinen tyyli on niin kamala. Se puvut päällä heiluminen on jotenkin teennäistä mutta pahinta on bändin elehtiminen. Laulaja Pelle Almqvistin hervoton heiluminen ja ilveily, ja ennenkaikkea se stereotyyppinen indie rock -polvenvatkaus, jossa bändin kitaristi Mikael Karlsson on pahin maailmassa.

Edellä ollut paasaus oli kohtuuttoman negatiivissävytteinen, mutta oli kenties tarpeen jotta lukija ymmärtää taustat sille miksi The Hives ja allaoleva video ovat traumatisoineet minut pahasti. Tästä traumasta on kuitenkin jo sen verran aikaa, että alan toipua, eikä kyseinen Walk Idiot Walk -kappalekaan enää kuulosta mitenkään sietämättömältä. Iän myötä melkein kaikista bändeistä ja biiseistä on alkanut löytää sitä itua - jos en ole oppinut pitämään, niin ainakin ymmärtämään miksi niistä voi pitää. T-Painia en tosin voi edelleenkään ymmärtää.

Mutta onhan tämä siis tarttuva biisi ja silleen, mutta toisaalta video on paras esimerkki Hivesin visuaalisesta puolesta, jota en kyllä osaa vieläkään yhtään arvostaa. Mukana myös se kliseinen rumpukapulan pyörittely sormissa.

11. päivä - Kappale suosikkibändiltäni

2010-05-20T11:59:00.003+03:00

Yksittäisen suosikkibändin valitseminen on kyllä paljon helpompaa kuin yksittäisen suosikkikappaleen. Oikeastaan helpoin tehtävä tähän mennessä. Joskus aikalailla juuri näihin aikoihin neljä vuotta sitten hurahdin Swansiin tavalla, joka tuskin on enää mahdollista. Ei näin vanhana jaksa enää innostua samalla lailla. Tai oikeastaan olen oppinut että maailmassa on niin paljon hyviä bändejä, ettei mihinkään yksittäiseen kannata jumittua.

Yksittäisen kappaleen valitseminen suosikkibändiltä on kuitenkin sitten eri asia, koska Swansin tasokkaaseen uraan mahtuvat hutiosumat ovat harvassa ja nekin ovat yksittäisiä kappaleita eivätkä kokonaisia julkaisuja. Onneksi ei tarvinnut valita suosikkikappaletta suosikkibändiltä. Valintani osui nyt Miracle of Loveen, koska se on parhaalta Swans-levyltä, se on viidenneksi eniten kuuntelemani Swans-kappale (last.fm:n mukaan, ei siis välttämättä oikeasti) ja se löytyy sekä Spotifystä että YouTubesta.

Siirappisesta nimestä huolimatta kappaletta ei pidä sekoittaa esimerkiksi Eurythmicsin saman nimisen biisin imelyyteen. Swansin Miracle of Love on vähintäänkin itseironinen ilmaisu. Silti, se on Swansin mittapuulla ehdottoman romanttinen kappale, joka tavoittaa rakkauden syvimmän olemuksen hienosti. Ilon lisäksi mukana on vahva annos melankoliaa ja tietoisuus siitä, että loppujen lopuksi jokainen ihminen on kuitenkin aina erillinen yksilö vaikka kuinka haluaisi sulautua rakastettuunsa. Tai Jumalaan; Swansia kuunnellessa ei saa koskaan unohtaa Jumalaa. Musiikki heijastelee tätä dualismia täydellisesti: kevyt ja raikas ilmaisu yhdistyy monotoniseen raskauteen tavalla jonka vain kultakauttaan (1987-1994) elävä Swans osasi.

Swansin biiseistä olisi toki virallisiakin musiikkivideoita, mutta päädyin tähän fanivideoon koska biisi on niin hyvä ja videokin käyttää kuvamateriaalia erinomaisesta The Cellistä. Muutenhan kyseinen elokuva ei ole kovin ihmeellinen, mutta synkän painajaismainen kuvasto on aivan upeaa ja on ainakin melkein synkassa biisin dramaturgian kanssa, kuten hyvässä fanivideossa pitääkin.

10. päivä - Kappale, joka saa minut nukahtamaan

2010-05-19T09:46:00.003+03:00

Päädyin nyt sitten väkisinkin toistamaan itseäni tässä. Ihan vähän aikaa sitten kirjoitin Bohren & der Club of Goren Black Earthista, jolta virallinen unetuskappaleeni, The Art of Coffins, löytyy. Oikeastaan mikä tahansa Bohrenin levyistä on kokonaisuutena hyvää unimusiikkia. Art of Coffins on kuitenkin kyllin pitkä pala bändin hidastettua synkistelyjatsia jotta ehtii vaikuttaa rauhoittavasti yksinäänkin.

Jostain syystä harvat mutta ennakoitavat rytmit tekevät tästä musiikista rauhoittavampaa kuin tavallinen rytmitön (dark) ambient. Ehkä se johtuu juuri siitä, että seuraavan rummuniskun odottaminen jättää niiden välisen ajan eräänlaiseksi limboksi jonka aikana väsynyt mieli ei osaa päättää, kuunnellako vai ei. On siis helppo myös nukahtaa ihan vahingossa.

Harvemmin tosin oikeasti nukahdan musiikkia kuunnellessa, luultavasti siksi että musiikkilaitteiston päällejääminen stressaa minua liikaa tai laitteet itsessään pitävät liikaa ääntä. Olen neuroottinen näissä asioissa. Päiväunille tosin pääsen melkein minkä tahansa musiikin tuudittelemana, koska silloin nukahtaminen on "kiellettyä" eli ihanan helppoa.

Fanivideon etsiminen oli työn takana, ja tämäkin on oikeastaan diashow jossa The Art of Coffins vain sattuu soimaan taustalla. Mutta sopii kyllä täydellisesti. Hylättyjen rakennusten kuvastossa on ehdottomasti samanlaista autiutta ja lohdutonta kauneutta kuin Bohrenin musiikissakin. Videossa on kyllä rumat tekstit ja mauttomat vaihtumisanimaatiot mutta kaikkea ei voi saada.

9. päivä - Kappale, jota voin tanssia

2010-05-18T09:38:00.008+03:00

Näitäkin on aika paljon. Hassusti muotoiltu kysymys, ikään kuin tanssittava kappale olisi todellinen harvinaisuus. En minäkään tosin pahemmin tanssinut ennen kuin hurahdin EBM:ään, futurepopiin, aggrotechiin ja muuhun goottihumppaan joskus 6-8 vuotta sitten. Oli minulla silloinkin mentaalinen top 3 biiseistä joita saatoin kuvitella tanssivani. Ne olivat Depeche Moden It's No Good, New Orderin True Faith ja Desirelessin Voyage, Voyage. Nyt kun katselen taaksepäin, on tuo jälkimmäinen se kappale joka edelleen saa tanssijalan vipattamaan ankarimmin.

Desireless on aika klassinen esimerkki yhden hitin ihmeestä. Tämä ranskalainen laulajatar sai heti ensimmäisestä singlestään, alunperin vuonna 1986 julkaisusta Voyage, Voyagesta jättimenestyksen. Single on myynyt Wikipedian mukaan viisi miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti ja oli seuraavan parin vuoden aikana listaykkösenä ainakin 12:ssa maassa; harvinainen saavutus kokonaan ranskankieliselle kappaleelle. Listamenestys kulminoitui vuoden 1988 uudelleenjulkaisun myötä Ison-Britannian singlelistan sijalle 5.

Vuoden '88 kakkossinkku John selvisi vielä ainakin Venäjän listakärkeen, mutta laulajan debyyttialbumi François oli siitä huolimatta vaatimaton menestys, ehkä siksi että se julkaistiin vasta 1989, kun hittibiisin ajankohtaisuus oli jo hiipumassa. Niin oli Desirelessin suosiokin ja laulaja unohtui nopeasti. Kakkosalbumia I Love You (1994) tuskin edes huomasi kukaan, ainakaan ranskankielisen maailman ulkopuolella.

2000-luvulla Desireless on kokenut jonkinlaista uutta nousua. Häneltä on julkaistu paljon kokoelmalevyjä, Voyage, Voyagea on coveroitu ahkerasti (tunnetuimpana varmaankin Kate Ryanin versio) ja on siitä näköjään uusi remixkin tänä vuonna julkaistu. Desireless on myös julkaissut omakustanteena pari uutta levyä, jotka poikkeavat tyylillisesti ilmeisesti täysin 80-luvun synapoptuotannosta; Un Brin de Paille (2004) ja Le Petit Bisou (2007) ovat chanson-henkisiä akustisia albumeita.

Kartoitan tässä poikkeuksellisen paljon artistin yleistä taustaa, koska yhden hitin ihmeet yleensä ansaitsevat sen. Mikään ei ole yhtä surullista kuin jäädä ikuisesti assosioiduksi vain siihen yhteen ainoaan kappaleeseen. Joskus se tietysti on ainoa hyvä kappale jonka muusikko on tehnyt, mutta harvemmin. "Yhden hitin ihme" on muutenkin niin suhteellista. Mainstream-näkökulmasta yhden hitin ihme voi olla tietyissä underground-piireissä suurikin kulttinimi, jonka tuotannosta arvostetaan paljon muutakin kuin vain sitä yhtä kappaletta. Onhan se Voyage, Voyage ehdottomasti Françoisin paras biisi, mutta kyllä koko albumi on silti varsin miellyttävää synapopia Hi NRG -vaikutteilla. Spotifyssä sen pääsee itsekin toteamaan.

Palataan nyt kuitenkin vielä siihen, mikä tekee Voyage, Voyagesta yhden maailman tanssittavimmista kappaleista: vastustamaton rytmi, tumman tyylikkäät soundit ja eksoottisella kielellä tehty sanoitus, joka jää päähän jumiin vaikka siitä ymmärtääkin vain sen yhden sanan. Täydellistä tavaraa tanssilattian täyttämiseen siis. Lyriikoissa ei käännösten perusteella hirveästi järkeä tunnu olevan, kunhan luetellaan kaukaisten maiden nimiä ja lauletaan mielikuvituslennosta maailman kolkasta kolkkaan. Se tosin ei haittaa, koska ranskaksi laulettuna mikä tahansa kuulostaa hyvältä. Musiikkivideokin näyttää koostuvan siitä kun Desireless näyttää lomadiojaan mielisairaalassa. Tai jossain hienostojuhlissa. Ai niin, nehän ovat sama asia.

8. päivä - Kappale, jonka sanat muistan ulkoa

2010-05-17T11:52:00.006+03:00

En ole niitä ihmisiä joka osaa sanoja ulkoa. Vaikka kuuntelisin jotain kappaletta kuinka urakalla, en opi sanoja ulkoa. Osaan kyllä haparoiden laulaa mukana mutta ilman taustalla soivaa musiikkia muistiinpalauttaminen on täysin mahdotonta. Yksinkertaiset kertosäkeistöt ehkä osaan, mutta kokonaisesta kappaleesta ei ole toivoakaan. En sitten tiedä kuinka ulkoa osaamista tässä tarkoitettiin.

Arvostan kyllä hyviä sanoituksia; luen ja analysoin niitä mielelläni, mutta ulkoa en opi - yrittämällä tai yrittämättä. Suuri osa kuuntelemastani musiikista on kyllä instrumentaalia tai sitten sisältää täysin typeriä sanoituksia, eikä sekään minua haittaa. Osa musiikista sitten taas toimii niin hyvin juuri loistavien sanoitusten ansiosta. Ilman niitä musiikkiin ei oikein voi syntyä sitä kaikkein läheisintä ja henkilökohtaisinta suhdetta.

Kerran pääsin kuitenkin aika lähelle ulkoa oppimista. Vihaisimmassa iässäni misantropia oli tosi siistiä ja misantropiabiiseistä parhain on Boyd Ricen People. Se oli niin siisti biisi että mielestäni oli siistiä äänittää siitä omakin versio, joka tosin sisälsi vain puhetta eikä musiikkia. On se kyllä hyvä kappale edelleenkin, mutta Ricen äärimmäisyys on alkanut iän myötä tuntua vähän vieraannuttavalta enkä minä enää osaa edes näitä sanoja ulkoa.

Onhan osa ihmisistä todella typeriä, mutta ei niiden vihaaminen tee niistä yhtään vähemmän typeriä tai itsestäni onnellisempaa. Viha on energian tuhlaamista. En siis kyllä enää samaistu tämän sanoituksen filtteröimättömään ihmisvihaan, mutta arvostan sitä kyllä rehellisenä mielenilmauksena, varsinkin kun Boydillä on niin miellyttävä ääni.

Spotifystä tätäkään ei löydy mutta YouTuben fanivideot tulevat jälleen pelastamaan; mukana on kätevästi sanoituskin (avautuu klikkaamalla videota ja laajentamalla kuvauksen). Minua suorastaan hämmentää etten ole tähän mennessä onnistunut keksimään yhtään biisiä joka jää jakamatta koska on liian marginaalinen esiintyäkseen fanivideoissa. Video on kyllä ilmeisesti kuvattu osuvasti ~~kansainvälisen misantropiapäivän~~ joulun tienoilla, mutta tuntuu se silti typerältä ja tarpeettoman vihamieliseltä - aivan kuten itse kappalekin.

7. päivä - Kappale, joka muistuttaa minua jostain tapahtumasta

2010-05-16T09:47:00.010+03:00

Tämä onkin kappale joka kätevästi muistuttaa kahdesta eri tapahtumasta! Ensimmäisen kerran Wumpscutin War (tai Krieg saksankielisillä julkaisuilla) kolahti alkuvuodesta 2003, kun koin ahdistusta Yhdysvaltojen lähestyvästä hyökkäyksestä Irakiin.

Se seuraava tapahtuma johon kappaleen assosioin, ei ole yhtään sen mukavampi. Viisi vuotta myöhemmin Matti Saari lainasi kappaletta YouTube-videossaan ja tappoi kymmenen ihmistä ja sitten itsensä Kauhajoella.

Päällekäyvä ja vihainen kappale on siis ahdistava julistus maailman ja ihmisten hirveydestä. Syvältä kumpuava angstipurkaus, johon on helppo samaistua kun väkivalta ja kuolema tuntuvat olevan liikaa. Häiriintyneiden yksilöiden on tietysti kätevää pitää sitä väkivaltaan kannustavana biisinä, mutta se on sitä kaunista ja kauheaa tulkinnanvapautta.

Kappale on siltä Embryodead-levyltä, joka minun olisi jälkiviisaasti pitänyt valita vuoden 1997 parhaaksi levyksi. Silloin Wumpscutin musiikissa oli vielä sitä raakaa rosoisuutta joka 2000-luvun tuotannossa on tyystin kadonnut.

Spotifystä biisiä ei löydy, mutta tässä fanivideo YouTubesta. Ei kuitenkaan sellaista jossa esitellään aseita ja uhataan tappaa kaikki... Kuvamateriaali on The Second Renaissancesta.

6. päivä - Kappale, joka muistuttaa minua jostain paikasta

2010-05-15T10:12:00.003+03:00

Kappale on Die Formin Silent Order ja paikka on Tampereen Kaleva. Kävelen sateisessa syysillassa kauppaan, biisi soi MP3-soittimessa ja kuvittelen olevani sen musiikkivideossa. Tässä mentaalisessa videossa ei tosin tapahdu sen ihmeellisempiä kuin mies- (Philippe Fichot) ja naislaulaja (Eliane P.) kulkevat kaduilla ja heitä kuvataan laulamassa. Silloin kun MP3-soittimeni vielä toimi, tein useinkin sitä että matkustaessani jalan tai bussissa kuvittelin aikani kuluksi olevani soivan kappaleen musiikkivideossa. Kaikista näistä kappaleista kuitenkin juuri Silent Order on joka on jäänyt mieleen ja nimenomaan sen yhteys Kalevan katuihin, lähellä entistä kotiani.

Tosiasiassahan Die Formin musiikkivideot ovat fetissipehmopornoa. Tästä kappaleesta ei virallista videota kuitenkaan ole, vaikka kyseessä onkin yksi bändin suurimmista klubihiteistä. Ehkä siihen sai siis hyvällä omatunnolla kuvitella videon - joskin täysin kesyn bändin oikeisiin videoihin verrattuna. YouTubesta olisi kyllä tästäkin kappaleesta fanivideo löytynyt, mutta tällä kertaa en viitsinyt sitä linkittää tähän.

Kappaleesta ei mitään kauhean syvällistä tarinaa ehkä saa aikaiseksi, koska se ei sinänsä ole mitenkään henkilökohtainen eikä sanoituksessa ole minkäänlaista sanomaa. Korvakuulolta päättelisin että se kertoo temppeliherroista tai jostain muusta esoteerisestä ritarikunnasta. Ei niin, että laulajien ranskalaisesta aksentista oikeastaan mitään selvää saisi.

5. päivä - Kappale, joka muistuttaa minua jostain ihmisestä

2010-05-14T12:24:00.005+03:00

Tämä on kyllä kaikkein vaikein näistä tehtävänannoista, koska tähän on haasteellista vastata ilman sosiaalipornoilua. Ainakin siis kun olisi tarkoitus tehdä muutakin kuin vain tylsästi listata kappaleita. Yritän kyllä kirjoittaa perusteellisemmin kaikista kappaleista jatkossakin, mutta tällä kertaa tyydyn sanomaan että

CMX - Aura

Kappaleesta on olemassa myös rupuinen puoliakustinen livetaltiointi Jyrkistä:

Ihana biisi, joka on henkilökohtaisten assosiaatioiden vuoksi erittäin tärkeä ja nostalginen kappale. Linkitän nyt vielä sanoituksenkin.

4. päivä - Kappale, joka tekee minut surulliseksi

2010-05-13T10:09:00.009+03:00

Olen oikeastaan kirjoittanut aika monesta surulliseksi tekevästä kappaleesta. Esimerkiksi "suosikkibiisini" Gloomy Sunday on sellainen, samoin lyhyesti mainitsemani Varjon Susan ja Tori Amosin Me and a Gun. Kirjoitan nyt kuitenkin ihan uudesta kappaleesta.

Assemblage 23:n Disappoint on yksi koskettavimmista kappaleista joita olen koskaan kuullut. Se on hyvä esimerkki siitä miksi futurepop voittaa nykyisen aggrotech-villityksen aina ylivoimaisesti. Syvällisempiä sanoituksia on hyvin vaikea löytää mistään muusta genrestä jonka pääfunktio on saada ihmiset tanssimaan. Futurepopissa tanssittavuus kuitenkin yhdistyy parhaimmillaan merkityksellisiin sanoihin ja siitä Disappoint on paras esimerkki: vastustamaton biitti ja tarttuvat melodiat yhdistyvät sanoitukseen Tom Shearin isän itsemurhasta.

Sinänsä tuntuu hieman kyseenalaiseltakin että näin henkilökohtaisesta sanoituksesta on tehty kaupallinen klubihitti. Toisaalta juuri tämä ratkaisu tekee biisistä niin omanlaisensa. Yleensä henkilökohtaisimmat sanoitukset yhdistetään hitaisiin kappaleisiin eikä niihin vauhdikkaisiin vetoihin. Disappoint kuitenkin sopii täydellisesti Ultravoxin biisin nimen (joskaan ei sanoituksen) mukaiseen konseptiin dancing with tears in my eyes. Juuri sellainen biisi tämä on. Tanssiminen on parhaimmillaan meditatiivista ja katarttista toimintaa, joten kyllä Disappointin ainutlaatuinen surullisuuden ja tanssittavuuden yhdistelmä toimii.

En voi tarpeeksi korostaa, että kappaleen sanoitus on oikeasti surullinen ja elämänmakuinen, eikä siinä ole goottimusiikille tyypillistä synkistelyä synkistelyn vuoksi. Muutenkin Shearin sanoitukset ovat poikkeuksellisen hyviä ja musiikillisestikin juuri Assemblage 23 on se 2000-luvun alun futurepop-buumin veteraani joka on pysynyt koko vuosikymmenen tuoreena ja olennaisena yhtyeenä kun muut bändit ovat kuolleet pois tai eksyneet jonnekin epämääräiseen limboon rock-suuntautuneemman mainstream-soundin ja goottiskenen väliin (Apoptygma Berzerk ja VNV Nation).

Disappoint-sinkulta kyllä löytyy myös yksi rauhallisempi veto, joka tuokin sanoituksen ja hauraan lauluäänen paremmin esiin tanssibiitin kustannuksella. In the Nurseryn ITN Affinity Mix onkin yksi suosikkiremixeistäni ikinä. Lopuksi vielä toinenkin remix, josta vastaa Funker Vogt, koska muuta versiota ei YouTubesta löytynyt. Mukana myös lyriikat, joihin todella kannattaa keskittyä.

3. päivä - Kappale, joka tekee minut iloiseksi

2010-05-12T09:59:00.004+03:00

Päätin kääntää nämä tehtävät sittenkin suomeksi, koska blogi on muutenkin suomenkielinen. Englanninkielisten otsikoiden käyttäminen tuntui ihan irralliselta kieli-imperialismilta. Helpostihan nämä kääntyivätkin, paitsi että 13:n päivän "guilty pleasures" -ilmaisu tuottaa vaikeuksia. Se on helppo ymmärtää, mutta vaikea kääntää. Onhan tässä vielä aikaa miettiä sitä. Jos joku miettii, niin kopsasin nämä ohjeet 1000 Sparksin kommenteista. Tietysti myös tämän päivän sana "happy" on vaikea kääntää, enkä tiedä onko tässä tarkoitus kertoa kappaleesta joka tekee minut onnelliseksi, iloiseksi tai tyytyväiseksi.

Rupean kuitenkin aina hymyilemään, ainakin sisäisesti, kun kuulen The Tiger Lilliesin Kick a Babyn, joten se saa luvan olla tämän päivän kappale. Tiger Lilliesillä on kyllä paljon hauskoja ja hymyilyttäviä kappaleita eläimiinsekaantumisesta, tuhopolttamisesta, murhaamisesta tai huoraamisesta, mutta kyllä vauvanpotkiminen on silti parasta. Kun reippaassa tempossa lauletaan hävyttömän innokkaasi väkivallasta juuri niitä vääriä ihmisiä kohtaan, on pakko tulla hyvälle tuulelle. Tabujen rikkominen aiheuttaa parhaimmillaan juuri huvitusta, josta ehkä tuntee hieman syyllisyyttä. Jos se vain kauhistuttaa, vaikutus ei oikeastaan ole tehokas. Eihän se tabu mene silloin rikki vaan pysyy ehjänä.

Kappaleen kertojana on Tiger Lilliesin biiseistä tuttu henkilö joka saa suunnatonta nautintoa kaikkein heikoimpien ja viattomimpien ihmisten pahoinpitelystä ja raiskaamisesta. Aikuisten tappamisestahan saa laulaa vaikka kuinka paljon, sehän on esimerkiksi metallibiisien vakioaihe. Vauvojen potkimisesta uskaltaa laulaa aika harva, ja kiellettyjen aiheiden ammattilainen on Tiger Lillies. He myös tekevät sen juuri sillä hauskalla tavalla. Bändiä voisi melkein pitää South Parkin musiikillisena vastineena.

Lopuksi vielä liveveto Istanbulista, videossa on mukana myös toinen kappale Kick a Babyn perässä. Esitys on Tiger Lilliesin normikeikan tapaan minimalistinen mutta kuitenkin dramaattisesti toimiva. Kappaleesta on ollut YouTubessa teatraalisempiakin videoita, mutta tähän hätään löytyi vain tämä yksi.

2. päivä - Inhokkikappaleeni

2010-05-11T09:46:00.006+03:00

Sen jälkeen kun tein Auto-Tune Shitlistin Spotifyhyn, mieleeni on jäänyt kuummittelemaan T-Painin I'm Sprung. Kappale on traumatisoinut minut pysyvästi.

Sinänsä minulla ei ole mitään ihmisäänen voimakasta efektointia vastaan. Vocoder on hieno keksintö, mutta auto-tunea tunnutaan käyttävän nykyään niin orjallisesti, että sen seurauksena suunnilleen jokainen R'n'B ja pop-hitti kuulostaa saman vokalistin laulamalta. Kenties Idols-ilmiö on auttanut auto-tunen kaikkivoipaisuutta omalta osaltaan kun poplaulajat ovat yhä enemmän esiintyjiä, ilmiöitä ja tuotteita, ja yhä vähemmän laulajia.

T-Pain kuitenkin vie auto-tunen äärimmilleen, niin pitkälle ettei sen ole enää tarkoitus paikata puutteellisia laulutaitoja vaan toimia tarkoituksellisena tehokeinona ja leimallisena tyylinä. Mikäs siinä, paitsi että auto-tune kuulostaa poikkeuksetta täysin hirveältä. Mainstream-hiphop ei soundeiltaan muutenkaan ole kovin miellyttävää kuultavaa, joten kun siihen päälle laittaa täysille laitetun auto-tunen (jos tää olis Spinal Tap, niin sanoisin "it goes to eleven"), niin tuloksena on melkoinen korvaraiskaus.

Jos haluaa vielä raiskata korviensa lisäksi myös silmänsä, niin tässä vielä musavideo. Just semmonen stereotyyppinen pylly- ja tissivideo joista puhuin. Ei kyllä pahimmasta päästä, mutta niin tylsää ja persoonatonta menoa kuin musiikkivideoissa keskimäärin on nykyään.

1. päivä - Surullinen sunnuntai

2010-05-10T17:34:00.013+03:00

Kun edellisestä kirjoitusprojektista päästiin eroon, on tietysti aloitettava heti perään uusi. Tämä on pyörinyt blogeissa jo jonkin aikaa, ja aluksi oli tarkoitus pyhittää tälle kätevästi koko toukokuu, mutta edellinen projekti ei ehtinyt valmiiksi siihen mennessä. Tarkoituksena on siis jokaiselle kuukauden päivälle nimetä tietyllä kriteerillä jokin kappale. Yritän valita niitä sen mukaan mitä Spotifystä ja/tai YouTubesta löytyy. En kyllä lupaa tälläkään kertaa että aikataulu pitäisi, mutta tuskin tässä yhtä kauan kestää kuin albumilistauksessani. Mielenkiintoista ryhtyä tarkastelemaan musiikkia taas eri näkökulmasta eli yksittäisiä kappaleita albumikokonaisuuksien sijaan.

Day 01 - Your favorite song

Tämä projekti olisi pitänyt aloittaa eilen jo ihan siitäkin syystä että se oli sunnuntai. Mitään all time favorite -kappaletta on aivan turha edes yrittää keksiä joten tyydyn tämänhetkiseen suosikkibiisiin, josta olisi pitänyt kirjoittaa nimenomaan sunnuntaina. Viime aikoina olen ollut erityisen viehättynyt kappaleesta joka kulkee mm. nimillä Szomorú vasárnap, Gloomy Sunday ja Surullinen sunnuntai. Tunnetaan myös lempinimellä Hungarian suicide song. Varsin pirteä kappale siis.

Alunperin vuonna 1933 kirjoitetusta kappaleesta on tehty tolkuttomasti versioita, joista tunnetuin lienee kuitenkin Billie Holidayn tulkinta vuodelta 1941. Se on luultavasti omakin suosikkiversioni, mutta haluan tässä kuitenkin kirjoittaa ensisijaisesti kappaleesta yleisemmin koska minua ovat kiehtoneet nimenomaan useat eri versiot eri laulajien toimesta - samoin kuin käännösten väliset eroavaisuudet.

Resző Seress sävelsi ja sanoitti tämän kappaleen unkarinkieliseen László Jávorin runoon perustuen. Englanniksi kappaleen käänsi ensin Desmond Carter, mutta useimmiten se on levytetty myöhemmin tehdyllä Sam Lewisin käännöksellä, luultavasti siksi, että Billie Holiday teki siitä tunnetun kappaleen varsin pian ja tuo vakiintui tunnetuimmaksi Gloomy Sundayksi. Tästä huolimatta myös Carterin käännöstä on käytetty, esimerkiksi Diamanda Galasin versiossa, joka on mahdollisesti se synkin kaikista lukemattomista levytyksistä. Suomeksi kappaleen on kääntänyt Reino Helismaa ja sen levytti ensimmäisenä Eila Pellinen vuonna 1959.

Gloomy Sunday on hyvä ehdokas maailman masentavimmaksi kappaleeksi. Sen ympärille kehittyi, osin mainoskikkana, myytti kappaleen aiheuttamista joukkoitsemurhista. Vettä myllyyn on saatu kyllä siitäkin että Seress tappoi itsensä vuonna 1961 ja myös Billy McKenzie - niinikään Gloomy Sundayn levyttäneen The Associatesin vokalisti - päätyi itsemurhaan. Sanoituksessa kyllä puhutaan suoraan päiviensä päättämisestä, ruumiista kaduilla ja menetetystä rakkaudesta. Kappaleen synkeä sanoitus onkin johtanut esityiskieltoihin niin Unkarissa kuin Yhdysvalloissakin.

Paljon tulkinnasta tietysti riippuu käännöksestäkin, Seressin versiossa kuuluvat sodan kauhut hyvin selvästi kun taas alkuperäinen runo ja käännökset johtavat ajatukset onnettomasti päättyneeseen romanssiin (Carterin käännös) tai rakkaan kuolemaan (Lewis). Suurin osa versioista kuitenkin välittää tehokkaasti saman kokemuksen olemassaolon sietämättömästä yksinäisyydestä ja turhuudesta. Hyvää materiaalia siis soitettavaksi illan viimeisenä hitaana baarissa, toivottaen mukavaa loppuiltaa yksin kotiin sateessa kömpiville surullisille sieluille.

1989-1991: The Legendary Pink Dots - ikuinen kakkonen

2010-05-09T13:11:00.008+03:00

Jälkipyykkiä on vielä hieman jatkettava. Vuoden parhaita albumeita valitessani jäi tietysti hirvittävästi loistavia levyjä mainitsematta, mutta eniten harmittaa ettei valintoihin mahtunut yhtään suosikkibändeihini lukeutuvan Legendary Pink Dotsin albumia. Näin pääsi käymään koska vuodet 1989-1991 olivat erityisen laadukkaita vuosia albumijulkaisujen suhteen. Noina vuosina julkaistiin kolme all time -suosikkilevyäni jotka oli aivan pakko ottaa mukaan. Sattumoisin LPD:n kolme parasta albumia julkaistiin niinikään noin vuosina, joten ne jäivät sitten auttamattomasti pois.

Hollantilaistunut brittibändi The Legendary Pink Dots on hyvin ainutlaatuinen yhtye joka on tehnyt pitkän, tuottoisan, tasokkaan ja omaleimaisen uran. Psykedeelistä elektronista musiikkia soittavan kokoonpanon omalaatuinen vokalisti Edward Ka-Spel on vastaus lausumattomaan kysymykseen "entä jos Syd Barrett olisikin ollut kybergootti?". Ei olekaan sattumaa että esimerkiksi yksi tärkeimmistä Velvet Acid Christin psykedeelisen goatrance-EBM:n taustavaikuttimista on ollut juuri Legendary Pink Dotsin musiikki. Mitään tanssittavaa kamaa LPD ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä jazzista, krautrockista, kokeellisesta industrialista ja synteettisestä goottitunnelmoinnista vapaasti yhdisteltyä fiilistelymusiikkia, jolle viimeisen silauksen antavat tajunnanvirtaa lähentelevät sanoitukset.

Kuten edellisestä kuvauksesta voi päätellä, Legendary Pink Dotsin musiikki ei ole kovin helpostilähestyttävää. Vuoden 1989 The Golden Age onkin luultavasti vaivattomimmin sulava johdatus yhtyeen tuotantoon. Musiikki on täysin tunnistettavaa LPD:tä oudon huumorin, Edward Ka-Spelin persoonallisen äänen ja leimallisen instrumentaation ansiosta, mutta kappalerakenteet ovat kuitenkin enemmän pop kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin yhtyeen tuotannossa. Synapopin vaikutus kuuluu paikoitellen Legendary Pink Dotsin muillakin levyillä, mutta tällä albumilla se on kaikkein selvin.

Parhaat esimerkit materiaalin helppoudesta ovat vastustamattoman tarttuvat kappaleet The More It Changes ja Blacklist, joista jälkimmäinen ei tosin esiintynyt alkuperäisellä The Golden Age -vinyylillä vaan omalla 12"-sinkullaan. Se on kuitenkin ollut jo vuodesta '89 lähtien jokaisella levyn CD-painoksella, joten ehkä sen voi laskea osaksi varsinaista albumia. Ainakin se on liian hyvä kappale mainitsematta jätettäväksi tässä yhteydessä.

Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi monien mielestä parhaan levynsä, The Crushed Velvet Apocalypsen (1990), jolla edellisen levyn tasokas tuotanto ja soundimaailma yhdistettiin yhtyeen aikaisemman tuotannon kokeellisuuteen, vaikka ei tulos ihan yhtyeen omituisimman Asylum (1985) -albumin häiriintynyttä metelöintiä vastaakaan. Kappalerakenteet ovat hieman Golden Agea haastavampia ja pituuttakin on usealla kappaleella yli seitsemän minuuttia. Hienoin esimerkki näistä tunnelmallisesti ja progressiivisesti polveilevista ja kehittyvistä kappaleista on kakkosraita The Green Gang. On levyllä silti lyhyempiä ja helpompiakin kappaleita, kuten folk-vaikutteinen I Love You in Your Tragic Beauty ja yhtyeen mittapuulla poikkeuksellisen rytminen Hellsville.

Vuoden 1991 The Maria Dimension jatkoi yhtyeen täysosumien sarjaa. Se on monessa mielessä helppo mieltää Crushed Velvet Apocalypsen sisarlevyksi, jolla samanlaiset musiikilliset ratkaisut ja kaavat viedään täydellisyyteen asti. Tämän levyn pitkät eepokset ovat yli kahdeksan minuutin venyvät The Grain Kings ja Evolution. CVA:lla oli pari hieman liiankin pitkää biisiä, tarpeettomasti junnaavat Just a Lifetime ja New Tomorrow, mutta tällä levyllä nuo pitkät biisit kantavat koko kestonsa ajan mainiosti, ja ovat albumin ehdottomia kohokohtia.

Myös Maria Dimensionilta löytyy tunnelmallinen folk-henkinen "hittibiisi" Bella Donna ja ainakin omassa korvassani selvä The More It Changesin sisarkappale Pennies for Heaven. Tälläkin levyllä LP:ltä puuttuvista mutta CD:ltä löytyvistä kappaleista osa on ehdottomia helmiä, parhaana esimerkkinä synkkä ja aavemainen Cheraderama. Tämä levy on kenties suosikkini tästä "trilogiasta", koska se tuntuu kestävän kuuntelua kaikkein parhaiten.

CD-painosten bonusraitojen tapaan myös levynkannet ovat tässä bloggauksessa hieman poikkeavat tavanomaisesta "alkuperäinen vinyylipainos on se oikea painos" -periaatteestani. Alkuperäisten kansien sijaan kuvina toimivat SPV Polandin uusintapainosten kannet koska ne on tehnyt yksi suosikkitaiteilijoistani, Zdzisław Beksiński.

Vuoden paras albumi, 1967-2009

2010-05-08T11:39:00.007+03:00

Tässä vielä tiivistelmänä kaikki vuoden paras albumi -valintani ajantasaiseksi päivitettyjen Spotify-linkkien kera.

Johdanto & The Doors - S/T (1967) (Spotify)

1968: The Incredible String Band - The Hangman's Beautiful Daughter (Spotify)
1969: Nico - The Marble Index (Spotify)
1970: Pearls Before Swine - The Use of Ashes (Spotify)
1971: Serge Gainsbourg - Histoire de Melody Nelson
1972: Pekka Streng - Kesämaa
1973: Pink Floyd - Dark Side of the Moon
1974: Tangerine Dream - Phaedra (Spotify)
1975: Vangelis - Heaven and Hell (Spotify)
1976: Jean-Michel Jarre - Oxygene
1977: David Bowie - Low (Spotify)

1978: Throbbing Gristle - D.o.A. The Third and Final Report
1979: Gary Numan - The Pleasure Principle (Spotify)
1980: Joy Division - Closer (Spotify)
1981: Soft Cell - Non-Stop Erotic Cabaret (Spotify)
1982: Organ - Nekrofiilis (Spotify)
1983: Musta Paraati - Peilitalossa
1984: Lustmord - Paradise Disowned
1985: Einstürzende Neubauten - Halber Mensch
1986: Coil - Horse Rotorvator
1987: Dead Can Dance - Within the Realm of a Dying Sun (Spotify)

1988: Foetus Interruptus - Thaw
1989: Nine Inch Nails - Pretty Hate Machine
1990: Depeche Mode - Violator (Spotify)
1991: Swans - White Light From the Mouth of Infinity
1992: Skinny Puppy - Last Rights (Spotify)
1993: Sleep Chamber - Symphony Sexualis
1994: Covenant - Dreams of a Cryotank
1995: Blood Axis - The Gospel of Inhumanity (Spotify)
1996: Current 93 - All the Pretty Little Horses (Spotify)
1997: The Tiger Lillies - Farmyard Filth (Spotify)

1998: Massive Attack - Mezzanine (Spotify)
1999: Velvet Acid Christ - Fun With Knives
2000: Antony & The Johnsons - S/T (Spotify)
2001: Rammstein - Mutter
2002: Bohren & der Club of Gore - Black Earth (Spotify)
2003: CMX - Aion (Spotify)
2004: Halo Manash - Par Antra I: Vir
2005: Militia - Everything Is One
2006: Wovenhand - Mosaic
2007: Desiderii Marginis - Seven Sorrows

2008: Vuoden parhaat levyt (Top 10)
2009: Vuoden parhaat levyt (Top 10)

2007 - Desiderii Marginis: Seven Sorrows

2010-05-08T10:36:00.009+03:00

Tämän tarkoitettua paljon pidemmäksi venähtäneen 40:n vuoden parhaan albumin listauksen päätteksi on osuvaa valita näin levollinen ja valaistunut albumi. Desiderii Marginis on yksi ruotsalaisen Cold Meat Industry -tallin parhaimmista dark ambient -akteista, joka viimeistään tällä levyllä nousi genren tasaisen massan yläpuolelle.

Levy on meditatiivista dark ambientia kuten esimerkiksi vuoden 2004 paras albumi, mutta vähemmän synkkää. CMI-tyylisen tasokkaan mutta yllätyksettömän perusambientin päällä kuullaan akustista kitaraa, rytmisiä perkussioita, kevyen meluisia efektejä ja mitä tärkeintä, täydellisiä puhesampleja. Juuri tuo jälkimmäinen elementti nostaa tämän levyn elämäni tärkeimpien joukkoon.

Yleensä industrial- ja ambient-biiseissä käytetään puhesampleja melko sattumanvaraisesti, ilman että niillä on kovin syvällistä merkitystä, vaikka ne osuisivatkin lähelle esimerkiksi sanoituksen teemaa. Seven Sorrowsin samplet ovat kuitenkin huolella valikoituja ja jokaiseen niistä sisältyy syvä viisaus. Ne koostuvat rauhallisen miesäänen lausumista lyhyistä filosofisista totuuksista joita toistetaan sitten läpi kappaleen. Normaalisti tämä toistokin saattaisi olla häiritsevä tekijä, mutta kun ääni on niin rauhallinen ja sisältö niin ytimekäs ja totuutta täynnä, toisto vain toimii sisällön tehostamisessa loistavasti.

Raamatullisia viittauksia näistä puhesampleista löytyy yhdestä kappaleesta (Why Are You Fearful?), mutta muuten ne ovat uskonnosta riippumattomia hengellisiä lausahduksia, jotka koskevat ihmisen pohjatonta kykyä ottaa vastuu itsestään ja kasvaa henkisesti, omin avuineen. Jeesuksen lisäksi lainataan mm. Khalil Gibrania (The Bitter Potion) ja James Allenia (Night Pretenders, I Tell the Ancient Tale). Paikoitellen puhe kuulostaa melkeinpä meditaatioharjoituksen ohjeistukselta. Puhetta on vain noin joka toisessa kappaleessa, ja niiden väliin jäävät täysin instrumentaalit raidat ovat nekin kokonaisuuden kannalta oleellisia. Ikään kuin mietiskelytaukoja, joiden aikana saa sulatella edellisen kappaleen sisältöä.

Tämän pienen new age -vivahteen vuoksi tämä(kin) levy voi jonkin kuulijan karkoittaa pois, mutta minulle Seven Sorrows on hyvin emansipoiva albumi, jolla musiikki ja puhe täydentävät toisiaan upeasti. Levystä saa paljon voimaa ja inspiraatiota. Nimestäkin voi päätellä, että sävy on melankolinen, mutta kirkkaasti toivoa säteilevien puhesamplejen vuoksi kyse on enemmän siitä miten melankolia voitetaan, ei siitä miten sille alistutaan romantisoiden - kuten goottiestetiikassa ja dark ambientissakin turhan usein tehdään. Tämä ei ole kuoleman ihannointia vaan elämän ylistys, kaiken pahan ja hyvän mitä siihen kuuluu.

"As a being of Power, Intelligence, and Love, and the lord of his own thoughts, man holds the key to every situation, and contains within himself that transforming and regenerative agency by which he may make himself what he wills." (James Allen: As a Man Thinketh)

2006 - Wovenhand: Mosaic

2010-05-07T11:08:00.003+03:00

Lisää ajankohtaista musiikkia! Tämän kuun lopussa Tampereelle (Klubi 30.5.) ja Helsinkiin (Tavastia 31.5.) keikalle saapuva alternative countryä ja folk rockia tummasävyisessä musiikissaan yhdistävä Wovenhand (ent. Woven Hand) teki parhaan levynsä vuonna 2006. Aivan kuten Militian kohdalla, tässäkin musiikissa ensimmäisenä voi ehkä vastaan tökkiä "aatteellisuus". Kyse on tässä tapauksessa pikemminkin uskonnollisuudessa, koska yhtyeen johtohahmo David Eugene Edwardsin henkilökohtainen kristillinen usko kun kuuluu läpi sanoituksissa hyvin selvästi.

Sanoitukset ovatkin aika suoraa gospelia, mutta eivät onneksi mitään kovin saarnaavaa sellaista. Pikemminkin Edwards pyrkii Swansin/Angels of Lightin Michael Giran tapaan ilmaisemaan uskoa kärsimyksen ja surun kautta. Niin yleisinhimillisesti, että uskonnotonkin ihminen osaa niistä ammentaa sisältöä omaan elämäänsä.

Wovenhandin muutenkin synkässä tuotannossa Mosaic lienee se kaikken synkin. Sanat "country" ja "folk rock" eivät varmastikaan synnytä ensimmäisenä sellaisia mielikuvia, ja musiikissa onkin myös paljon kokeellisempia elementtejä, mm. dronehenkisestä ambientista ja neofolkin goottiestetiikasta, mutta nämäkin sanat johtavat aivan harhaan. Paikoitellen myös termi gothic country vilahtelee Wovenhandin ja sitä edeltäneen 16 Horsepower -bändin yhteydessä, mutta minun korvaani tuo termi kuulostaa liian kornilta käytettäväksi. Ehkä aiempaan bloggaukseeni viitaten paras nimi tälle tyylille olisi dark country. Oikeasti levyä on mahdoton laittaa mihinkään kätevään kategoriaan ja se on vain yksinkertaisesti kuultava että ymmärtää minkä tyylistä musiikkia se sisältää.

Tämän levyn ja koko yhtyeen ilmaisun erinomaisuuden tiivistää mielestäni ensimmäinen varsinainen kappale, puolitoistaminuuttista introa seuraava Winter Shaker. Tarttuva melodia yhdistyy Edwardsin vimmaiseen tulkintaan, monimuotoiseen sovitukseen ja hartaan synkkään tunnelmaan. Kertosäkeistön asemaa ajava "all his glory" -mantra on niin täynnä tunnelatausta että tekee melkein mieli tulla uskoon ja puhua kielillä.

Winter Shakerista mieleen syttyvät assosiaatiot oikeastaan yhdistävät tämän kappaleen vielä periamerikkalaista countryäkin kauemmaksi menneisyyteen: kappaleessa lauletaan "Haunted by battles lost / still living on Indian land" ja myöhemmin hallelujaa toistellaan shamanistisella tyylillä. Tunnelmallinen äänimaailma luo muutenkin enemmän mielikuvia pakanallisesta rituaalista nuotiotulen ääressä kuin kristinuskosta.

Wovenhandin musiikki kuulostaakin samaan aikaan muinaiselta ja modernilta, mutta oikeastaan täysin ajattomalta. Sen rikas tyylillinen sekoitus tukee muutenkin monimuotoisuutta ja yleismaailmallista tulkintaa. Mosaic on siis aivan täydellinen nimi levylle, joka on helppo tulkita myös yleisemmäksi tutkielmaksi hengellisyydestä, tuosta ylirationaalisen tieteen aikakaudella turhaan unohdetusta ihmiselon puolesta.

Saatananpalvontahiphopia

2010-05-06T16:15:00.011+03:00

Vaikka musiikkivideo onkin MTV:n surkastumisen myötä muuttunut aika kuolleeksi taiteenlajiksi, jota YouTubekaan ei voi palauttaa entiseen loistoonsa, joskus vastaan tulee oikeasti upea musiikkivideo. Yleensä hyvät musiikkivideot tehdään huonoihin biiseihin, koska musavideoiden tekeminen maksaa ja teknisesti laadukasta jälkeä voi tehdä vain isolla rahalla eli jos on mainstream-artisti. Ja silloin todennäköisesti musiikki on, jos ei huonoa, niin ainakin mielikuvituksetonta ja ennalta-arvattavaa.

Tämän hetken suosikkivideoni onkin Jay-Z:tä, josta on täysin epäuskottavaa pitää. Biisinäkin On to the Next One on aika jännä. En tosin tiedä kannattaako sitä edes biisiksi kutsua, pikemminkin kyse on monotonisesta samplella pelailusta, joka kuitenkin toimii jollain kierolla tavalla. Äänimaailmassa on jotain hypnoottista ja aavemaista, ja musiikkivideo sopii hyvin sen kanssa yhteen. Biisissä sentään vitsaillaan auto-tunen kustannuksella, joten ei se voi olla mainstream-hiphopia pahimmasta päästä.

Genressä, jossa musiikkivideot perinteisesti keskittyvät puolipaljaisiin perseisiin, tulos on hämmentävän tyylikäs. Siinä on juuri sellaista synkkää kuvastoa joka on lähellä sydäntäni. Synkkä kuvasto on luonnollisestikin saanut myös herkät yksilöt keksimään videolle saatanallisia merkityksiä. YouTubessa on loputon määrä erilaisia salaliittoteorioita joissa video liitetään saatananpalvontaan ja Illuminatiin. Niiden seasta on mahdotonta edes löytää alkuperäistä tai edes saada selvää siitä mikä on parodiaa ja mikä tosissaan tehtyä. Lyhyesti sanottuna kyse on vain uudesta versiosta "rocktähti myy sielunsa menestyksestä" -tarinasta ja vielä vanhemmasta Faust-hahmosta.

Kattava kooste esitetyistä teorioista löytyy tämän YouTube-soittolistan videoista, vaikka ne luultavasti ovatkin parodiaksi tarkoitettuja. Samat tekstit, symbolit ja selitykset siinä kuitenkin vilahtelevat kuin muissakin aiheesta tehdyissä videoissa. Hämmentävimmästä päästä salaliittoteorioista on seuraava video, jossa Jay-Z:n musiikkivideota luetaan kuin Piru Raamattua... tai siis juuri päinvastoin:

Tarkoitus ei ole mitenkään pilkata kristinuskoa tai olla epäkunnioittava, mutta tuo on käsittääkseni ihan tosissaan tehty ja hyvä esimerkki siitä miten äärimmilleen uskonnollinen vainoharhaisuus voi mennä. Ihmiset uskovat ja näkevät mitä haluavat. Paras esimerkki ovat nuo peilikuvilla leikkivät mustetahratestejä muistuttavat otokset, joissa ihminen voi nähdä ihan mitä tahansa. Vaikka paholaisen kasvot tai siivet. Aivan kuten numero kolme voi ihan ihmisestä riippuen tarkoittaa joko kolmea kuutosta (666), pyhää kolminaisuutta tai vaikkapa Jay-Z:n The Blueprint 3 -albumia.

Hieno parodia aiheesta on puolestaan alla:

Juuri symboliikan runsaus ja tulkinnanvara tekee tästä musiikkivideosta niin upean teoksen. Video on hieno esimerkki kulttuurisesta rikkaudesta. Yksittäisessä teoksessa on paljon mitä tulkita, se herättää paljon keskustelua ja synnyttää uutta kulttuuria valistuksesta parodiaan. Itseäni kiehtovat okkultistinen symboliikka ja salaliittoteoriat valtavasti, joten miksipä en pitäisi koko tapauksen ulkomusiikillisistakin puolista. Ihan sama ovatko käytetyt symbolit puhtaasti esteettisessä vai okkultistisessa käytössä.